Uskonpuhdistus 1500-luvulla ei kitkenyt kaikkia katoliseen kulttuuriin liittyneitä tapoja. Vainajia haudattiin yhä kirkon alle, vaikka se oli hankalaa ja aiheutti vahinkoa kirkkorakennuksille. Papit yrittivät opettaa, että haudan sijainti ei vaikuttanut sielun autuuteen tulevassa elämässä, mutta kansa uskoi sitkeästi kirkon suojelevan sielua paholaisen riepottelulta.
Kirkkohautauksella oli paitsi hengellisiä myös maallisia syitä. Hautapaikka kirkossa korosti vainajan ja hänen sukunsa yhteiskunnallista arvoa.
Arvokkaimmat hautapaikat sijaitsivat kirkon itäosassa kuorin alla, koska Kristuksen paluun on sanottu tapahtuvan päivännousun tapaan idästä. Arkut sijoitettiin Kempeleen kirkon holveihin itä-länsisuuntaisesti niin, että vainajan pää oli yleensä lännessä.
Kempeleen kirkkoa alettiin rakentaa 1686, ja se valmistui 1690-luvun alussa. Vähän ennen valmistumista kuninkaallinen majesteetti myönsi kempeleläisille luvan haudata vainajansa kirkon alle niin kuin emäseurakunnassa Limingassa oli tapana. Kirkkohautaukset vähenivät Kempeleessä nopeasti 1750-luvun jälkeen ennen kuin loppuivat kokonaan 1780-luvulla.