Jääliläinen Asta Leinonen harppoo maanantaiaamuna varmoin askelin kohti Ritolammen soisia rantoja Kiimingin ja Pudasjärven rajamailla.
– Näillä seuduilla olen kulkenut hillassa 35 vuotta, joten parhaat apajat alkavat olla jo aika hyvin tiedossa, Leinonen tuumaa.
Kumisaappaan vartta jokaisella askeleella tiukasti halaava märkä sammal tekee etenemisestä vaivalloista, tummat matalalla roikkuvat pilvet uhkailevat sateella ja nälkäiset hyttyset pyrkivät mustana pilvenä sadetakin hupun sisuksiin, mutta himohillastajan hymy ei hyydy. Pitkään ja hartaasti odotettu hillastuskausi on vihdoin startannut ja soiden oranssia kultaa on nyt enemmän kuin naismuistiin.
– Hillaa on nyt aivan valtavasti. Paikka paikoin ihan oranssina mattona. Yksi parhaista hillavuosista mitä muistan, Leinonen intoilee.
Pölytys onnistui
Marjasatoennusteita julkaisevasta Luonnonvarakeskuksesta vahvistetaan Asta Leinosen havainnot paikkansapitäviksi.
Hillan kukinta oli runsas ja pölytystulos erinomainen: kukista keskimäärin 70 prosenttia päätyi raakileeksi asti, kun tavanomainen pölytystulos jää 30 prosenttiin.
Hyvä sato tuntuu erityisen mukavalta siksikin, että viime kesän hillasato jäi kehnoksi.
– Viime kesänä täysi hillaämpäri oli työn ja tuskan takana, Leinonen muistelee.
Tämän kesän ensimmäisen hillareissun marjastussoilleen Leinonen teki viikonloppuna.
– Avosoilla hillat alkavat olla jo hyvinkin kypsiä, Leinonen sanoo.
Avosoilla marjat ovat Leinosen mukaan jäämässä kooltaan pienehköiksi, mutta korpisoilla hillat ovat harvinaisen muhkeita.
– Niitä on mukava poimiakin, kun ovat sellaisia kunnollisen kokoisia.
Yksikätisenä hillassa
Leinonen arvioi täyttävänsä kirkkaasti himohillastajan kriteerit. Tavallisesti hillan kypsymisestä seuraavat pari-kolme viikkoa kuluvat tiiviisti soilla.
– Keskimäärin kuuden tunnin päiviä tulee poimittua, hän kertoo.
Leinonen kerää vuosittain pari sangollista hillaa itselleen – pääasiassa täytekakkuihin ja puuron kanssa syötäväksi – ja loput myyntiin.
– Parhaimmillaan olen kerännyt 27 sangollista kahdessa viikossa. Siinä tosin oli apukäsiäkin poimimassa.
Alkaneella hillastuskaudella Leinosen poimintaa hidastaa käsivamma.
– Olen nyt tyystin yhden käden varassa. Onneksi olen onnistunut tartuttamaan hillahulluuden myös lähipiiriini, joten apukäsiä ja sangon kantajia on käytettävissä, Leinonen kiittelee.
Maanantaiaamuna Leinosen hilla-apurina toimi hänen miniänsä, haukiputaalainen Veera Leinonen.
– Olen yleensä kerran kesässä lähtenyt anopin kanssa suolle, ja saalis on aina taattu, hän kiittelee.
Eksymisvaara on todellinen
Oulun poliisi muistuttaa jälleen humoristisella somepäivityksellään marjastukseen liittyvästä eksymisvaarasta. Siitä Leinosellakin on omakohtaista kokemusta.
– Opin kantapään kautta, että hillahurmoksen vallassa tutussa maastossakin voi käydä köpelösti, Leinonen kertoo.
– Onneksi juomavettä oli suunkostukkeeksi ja kännykässä virtaa, että sain yhteyden sekä lähipiiriini että pelastuslaitokseen. Sain lopulta kuulohavainnon Kuusamontien liikenteestä ja lähdin kulkemaan sitä kohden. Tulin lopulta tielle yhdeksän kilometrin päässä autostani. Se oli yksi ikimuistoisimmista hillareissuista.
Tätä nykyä yksin marjastaessaan Leinonen merkkaa kulkureittinsä muovipussin repaleilla, ja kerää ne pois takaisin tullessaan.
Mieleenpainuvia kohtaamisia
Mieleen on jäänyt elävästi myös kohtaamiset karhujen kanssa.
– Varsinaisia näköhavaintoja karhuista hillasoilla ei ole, mutta kuulohavaintoja senkin edestä. Emokarhun vislauksen kuullessaan sitä on jo oppinut vaihtamaan vähin äänin suuntaa.
Kuusi kesää takaperin Leinosen ja ystävänsä hillastaessa karhu oli käynyt jättämässä tassunkuvansa ja kynnenjälkensä Leinosen auton kylkeen. Tapauksesta on kännykän galleriassa kuvakin todisteena.
– Ilmeisesti eväskorimme oli tuoksunut vastustamattomalta.
Entä miten sujuvat kohtaamiset hillasoilla näinä aikoina himohillastajien kesken?
– Ihan leppoisasti. Kyllä täällä meillä lääniä ja marjoja riittää jokaisen poimittavaksi, ei tarvitse apajista tapella, Leinonen virkkoo.