Kukkolankosken ärhäkkäät kuohut näkyvät jo linja-auton ikkunasta, kun kännykkä soi. Valokuvaaja Jaakko Heikkilä kehottaa hyppäämään bussista yhtä pysäkkiä sovittua aiemmin ja suuntaamaan kohti pellon päässä näkyvää lampolaa. Naapurin lammas on poikimassa.
Heikkilä konttailee keskittyneesti karsinan laidalla, eikä kiusaannu naapurikarsinan asukkaasta, joka näyttää kuiskaavan sisäpiiritietoa hänen korvaansa.
Pian odotus palkitaan. Karitsa nostaa päänsä ylös ja katsoo kameransa takana hymyilevän Heikkilän objektiivista heijastuvaa peilikuvaansa. Kamera raksuttaa.
Tornion Kukkolassa asuva Heikkilä on juurillaan kuin kotonaan, vaikka viettääkin paljon aikaa kuvausmatkoilla ulkomailla. Lampolan pihalla valokuvataiteilija kertoo karitsojen kuvaamisen olevan ikuisuusprojektin, joka valmistuu aikanaan, jos on valmistuakseen.
Siirrymme Heikkilän kotitalolle ja sen toisessa kerroksessa sijaitsevien työtilojen kautta pienelle parvekkeelle nauttimaan ilta-auringosta, kahvista ja mansikoista.
Ei koskaan tirkistelyä
Jaakko Heikkilä kuvaa paljon ihmistä luonnollisessa ympäristössään: New Yorkin Harlemissa, Arkangelin Pomoreilla tai soutumatkan päässä vastarannalla.
"Kymmenen viimeistä vuotta olen asunut parista kuukaudesta puoleen vuoteen joka vuosi ulkomailla, liittyen residensseihin ja projekteihin, joihin olen onnistunut saamaan rahoituksen", Heikkilä laskee.
"Helmikuussa menin Brasiliaan ja huhtikuussa tulin pois. Hermosto on jo mennyt sellaiseksi, ettei vuosi tunnu tulevan täyteen, jos ei välillä asu jossain muualla."
Kuvien lämmin tunnelma perustuu luottamukseen ja kohteen kiireettömään kunnioitukseen. Heikkilä ei koskaan tirkistele tai saarnaa, vaan tutustuu ensin kuvattavaan ja kuvaa sitten sen minkä tuntee. Hän saattaa viettää kuvauspaikoissa pitkiäkin aikoja löytääkseen oikean hetken kameran kaivamiseen repusta.
"Pienillä paikkakunnilla ja idässä olen kokenut, että kun lähdet vaan jonnekin harhailemaan kameran kanssa, niin ihmiset kutsuvat sinut koteihinsa. Siinä saatetaan ensin juoda kahvit tai ottaa joku rakikin ja sitten tulee kunnia-asiana se kuvanotto - se että heidät huomataan.
"Jossain New Yorkissa taas ensimmäisenä kysytään: Miksi kuvaat? Mikä tämän tarkoitus on? Harlemissa ei kannata ensimmäisenä päivänä ruveta kyselemään, että voinko tulla kuvaamaan sinun kotiisi. Suurkaupungeissa ihmiset ovat valtavan privaatteja. Yksityisyyden tarve liittyy elämäntapaan: kun on vilkasta ympärillä niin haluttaa pitää koti puhtaana kaikenlaisista nuuhkijoista. Se on täysin inhimillistä."
Sattuma saa sanella
Jaakko Heikkilä muutti Oulusta takaisin Kukkolaan 1990.
"Oli ikään kuin automaattista, että tätä ympäristöä on dokumentoitava. Aloin tehdä Meänmaata, sitten Kirkasta nöyryyttä. Ensimmäinen ulkomainen projekti oli Helene Almin kanssa Arkangelissa tehty Pomorit, joka oli reportaasi Barentsin alueelta. Kuljimme alueen rantoja ja keräsimme materiaalia."
Ensi syksynä Heikkilältä ilmestyy teos armenialaisten diasporasta. Idea syntyi elokuussa 2003, kun hän osallistui ryhmänäyttelyyn Venäläisen taiteen museossa Pietarissa.
"Paluumatkalla junassa Kirkko soikoon -festivaalin johtaja Jukka Ahokas katseli Pomorit-kirjaa ja kysyi, lähtisitkö Armeniaan, koska he suunnittelivat omistavansa vuoden 2005 festivaalit Armenialle. Sanoin saman tien, että lähden."
Heikkilä pitää sattumasta ja löytämisestä niin paljon, ettei mieti tai rajaa aiheita tiukasti ennakolta. Esimerkiksi New Yorkissa hän tutustui sattumalta paikallisiin asukkaisiin, joilta on vuokrannut sittemmin huonetta Harlemista tukikohdaksi ja lepopaikaksi.
"Tämä New York -juttu ei ole niinkään kuvaprojekti kuin tuttu paikka, jossa silloin tällöin vietän aikaa ja kuvaan. Se on jonkinlaista kellumista, katselemista ja kuuntelemista. Ei minulla ole mitään halua ennakolta sanoa jotakin tiettyjä asioita, vaan aiheet tulevat itsestään niistä mahdollisuuksista, kun menee kuvaamaan eri paikkoja ja kulttuureja."
"Eivätkä ne työmatkoilta tunnu, vaan joltakin aivan muulta", Heikkilä virnistää. "Sepä siinä onkin: voisi olla pirun hyvä välillä asua tässä ympäri vuoden niin ettei lähtisi mihinkään."