Tanja Poutiainen, 22, poimii jalkapallon maasta ja alkaa pomputella.
Kaikesta näkee, että Rovaniemen Palloseuran keskikenttäpelaaja hallitsee myös maailman suosituimman palloilulajin metkut.
Ennätys on jotain viisisataa, Poutiainen huomauttaa, kun pallo karkaa hankeen 20 sekunnin pomputtelun jälkeen. Uusi yritys.
Kuin varmemmaksi vakuudeksi Poutiainen neppailee palloa jalkojen lisäksi päällään — ilman vaikeuksia.
Joukkueessa roolini on varmaan lähinnä pelintekijää. Siis sellaista Litmas-tyyppistä hommaa. Muutenkin tykkään iloisesta ja hyökkäysvoittoisesta jalkapallosta. MM-kisoissa kannatin Brasiliaa.
Vastaus ei yllätä.
Taito ja tekniikka ovat asioita, joista myös Poutiainen tunnetaan maailmalla. Suomalaisen alppihiihdon suurlupaus on tällä kaudella lyönyt itsensä lopullisesti pujottelu- ja suurpujottelueliittiin.
Taustalla valtava kokemusten kirjo
Poutiaisen tie huipulle ei ole ollut kaikista suorin ja silein.
Nuoresta iästä huolimatta rovaniemeläinen on tehnyt ja kokenut asioita, joita monet vanhemmat kilpasisaret eivät ole tai tule koskaan kokemaan.
Kun Poutiainen tuli lukioikään, oli jo pitkään ollut selvillä, että käsissä on poikkeuksellinen lahjakkuus.
Kehityksen jatkumisen takasi muutto Jällivaaran urheilulukioon kolmen tunnin ajomatkan päähän Rovaniemeltä.
Olihan se aluksi hämmentävää. Aina viikonloppuisin tulin kotiin lievittämään koti-ikävää, Poutiainen myöntää.
Pitkään ujous ei Poutiaista vaivannut. Pakon edessä kieli alkoi taipua suussa, ja nykyisin reipas maailmankansalainen vääntää toista kotimaista yhtä hyvin kuin Rovaniemen murretta.
Kielen lisäksi Ruotsissa kehittyivät mieli ja fysiikka. Jällivaarassa Poutiaisesta tuli huippu-urheilija.
Loukkaantumiset lopettivat kiireen
Oman menestyksensä eteen Poutiainen on joutunut tekemään töitä — jos mahdollista — vielä enemmän kuin muut. Töitä teettivät erityisesti kaksi vakavaa loukkaantumista. Keväällä 1998 Poutiaisen oikea sääriluu murtui, ja toipumisessa kului lähes koko seuraava kausi (1998—1999).
Todelliseen testiin nuoren urheilijan mieli joutui lokakuussa 1999. Kuntoutusprosessissa palattiin tylysti lähtöruutuun, kun sama sääriluu murtui Itävallan leirillä uudelleen.
Uskoin kaiken keskellä parempaan huomiseen, Poutiainen painottaa.
Arvot muuttuivat vain vähän. Tajusin, että ei 18-vuotiaana ole vielä kiire mihinkään.
Ympyrä sulkeutui vasta viime keväänä, kun murtumakohdan luuytimessä ollut massiivinen naula poistettiin.
En ole miettinyt asiaa enää pitkään aikaan. Jalka on nyt entistä ehompi, Poutiainen nauraa ja kopauttaa säärtään kevyesti.
Positiivisuuden perikuva
Ikäisiinsä nuoriin verrattuna Poutiainen tienaa hyvin.
Raha ei ole pääasia, mutta ei siinä ole mitään väärää, jos hyvin tehdystä työstä saa kunnon korvauksen. On tähän paljon vanhemmilta mennytkin, Poutiainen puntaroi.
Ainoa merkki taloudellisesta hyvinvoinnista on pihassa seisova sponsoriauto, jolla kelpaa tarvittaessa kurvailla ruokakauppaan ostoksille.
Diivan elkeitä Poutiaisesta on turha hakea. Koti, perhe ja ystävät muodostavat edelleen kolmiyhteyden, jonka varaan Poutiainen elämänsä perustaa.
Rovaniemelle on mukava tulla. Täällä voin ladata akut rauhassa: nukkua omassa sängyssä, pestä pyykkiä, tavata ystäviä, liikkua luonnossa... Muutto ei ole käynyt edes mielessä, Poutiainen sanoo.
Julkisuuden kanssa Poutiainen on aina osannut elää. Huippu-urheilupiireistä yhtä iloista ja positiivista henkilöä saa hakea suurennuslasilla. Lähes yhtä harvinaisia ovat henkilöt, jotka ovat nähneet Poutiaisen suuttuneena.
Helpoimmalla pääsee, kun on oma itsensä. Kyllä minäkin osaan suuttua, mutta en ole pitkävihainen. Kyseessä voi olla aivan arkipäiväinen asia.
Milloin suutuit viimeksi?
Jaa-a... Tuota... Enpä muista. Ei se varmaan ollut mitään vakavaa...
Samalla pallo lipsahtaa jalasta hankeen.
Voimasana? Edes pieni merkki harmistumisesta? Jotain?
Ei. Vähän naurua, perään leveä hymy ja pallo on taas ilmassa.