Nuoren jääkärikapteenin Olli Paloheimon ensimmäinen työpaikka metsäteollisuudessa oli 1920-luvun alun Oulussa, Rauma-yhtiön pohjoisen puunhankintapiirin johtajana. Pohjoinen Suomi näkyy myös muuten valtakunnalliseksi vaikuttajaksi kohonneen Paloheimon vaiheissa: Olli Paloheimo tuli 1950-luvulla toimitusjohtajaksi Kajaani Oy:hyn, jonka osake-enemmistön hänen isänsä ja setänsä olivat myyneet 1920-luvulla Uleå-yhtiölle.
Yrityskauppa oli aikanaan julkinen skandaali etenkin kansallispankkilaisissa fennomaanipiireissä, jonka kärkinimiä myyjät -- etunenässä Pohjolan pääjohtaja K. A. Paloheimo -- olivat. Ostajat olivat puolestaan Oulun ruotsinkielistä mahtiporvaristoa, mikä teki Kajaani-kaupasta suomenmielisten leirissä erityisen kitkerän.
Everstiksi ja vuorineuvokseksi edennyt Olli Paloheimo (1894--1974) ei ole samalla tavoin yleisesti tunnettu kansallinen johtofiguuri kuin vaikkapa Mannerheim, Paasikivi tai Kekkonen. Kiinnostavaksi Paloheimon tekevät kuitenkin läheiset ja ratkaisevat liittymäkohdat noihin kolmeen nuoren Suomen voimahahmoon.
Mannerheim vaikutti valinnoillaan Paloheimon elämänkulkuun, ja Paasikivi Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajana puolittain pakotti nuoren metsänhoitajan ylivelkaantuneen sukuyrityksen saneeraajaksi. Presidentti Kekkoseen suhdetta lähensi Paloheimon rooli Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton puheenjohtajana muun muassa elintärkeiden kauppapoliittisten ratkaisujen yhteydessä 1950--1960-lukujen taitteessa.
Marko Paavilaisen kirjoittama tuore elämäkerta Olli Paloheimosta ei silti lepää vain kansakunnan kaapin päälle kuuluvien johtomiesten varassa. Upseerin ja yritysjohtajan elämänhistoria on sellaisenaan kiehtova, etenkin kun siinä kietoutuvat jännittävästi toisiinsa aikakauden suuret aatteet, liikkeet ja kehityskulut.
Kirjan yksi yllättävistä piirteistä liittyy Olli Paloheimon taustaan. Hän asui lapsuutensa ja nuoruutensa Kallion työläiskaupunginosassa Helsingissä. Isä kasvatti siellä -- ja kesäisin maatilallaan Tuusulassa -- viittä poikaansa miltei spartalaisen ankarasti työntekoon ja isänmaallisuuteen. Tämä antoi aihetta uskoa, ettei uhkaava sosialistinen vallankumouskaan merkitsisi Paloheimoille loppua: "Tekin lapset olette tottuneet tekemään ruumiillista työtä ja voitte sen tähden kestää kilpailemassa tavallisessa työssäkin kenen kanssa tahansa", isä rauhoitteli yltyneestä rauhattomuudesta huolestunutta jääkäripoikaansa vuoden 1917 lopulla.
Paloheimon elämänkulku ei tietenkään ollut Kallion kasvateille tyypillinen. Uransa huipulla vuorineuvos johti samanaikaisesti mahtavan vientiteollisuuden etuyhteenliittymää, merkittävää pohjoista metsäyhtiötä Kajaani Oy:tä ja Paloheimon huomattavaa perhefirmarypästä. Ryysyistä rikkauksiin -tarinaksi Paloheimon elämänhistoria ei taivu, vaikka hän Kalliossa varttuikin. Isä oli vakuutusyhtiö Pohjolan ensimmäinen ja pitkäaikaisin toimitusjohtaja, joka parhaina vuosinaan oli suomalaisittain rikas mies, kuten hänen veljistään liike-elämään ryhtyneet H. G. ja Paavo Paloheimokin olivat.
Toinen asia on, ettei Olli Paloheimo päässyt istumaan valmiiseen pöytään. Paloheimo-suvun 1920-luvun alussa komealta näyttänyt liikeimperiumi oli vuosikymmenen lopulla perikadon partaalla ja pankin hallussa. Juuri pankki, Kansallispankki, antoi omistajapiiriin kuulumattomalle nuorelle Olli Paloheimolle palkkajohtajan tehtävän pelastaa virheiden, velkojen, epäonnisten sattumien ja sukuriitojen lamauttamista yrityksistä pelastettavissa oleva.
Olli Paloheimosta ei tullut vain teollisuusmiestä ja vuorineuvosportaan yhteiskunnallista vaikuttajaa. Hän oli myös sotilas: metsänhoitajaksi opiskeleva ylioppilas lähti 1915 satojen kaltaistensa tavoin -- ja vastoin vanhasuomalaista myöntyvyyssuuntaa edustaneen isänsä linjaa -- jääkäriksi ja palveli itsenäisyyden alkuvuosina voittoisan valkoisen armeijan yleisesikuntaupseerina. Perheen perustettuaan ja metsänhoitajaksi valmistuttuaan Paloheimo siirtyi upseerin uralta suvun yhtiöiden johtotehtäviin, mutta armeija kutsui hänet riveihinsä toisen maailmansodan sytyttyä.
Suursodan viimeiset vuodet hän toimi Itä-Karjalan sotilashallintokomentajana ja ylipäällikkö Mannerheimin läheisenä luottomiehenä. Mannerheimin määräyksestä eversti Paloheimo oli syksyllä 1944 hetken myös poliitikko: Antti Hackzellin lyhytaikaisen rauhanhallituksen toinen valtiovarainministeri.
Tehtävä ei suojellut Paloheimoa joutumasta pahamaineiselle Zdanovin listalle sotarikoksista syytettynä. Hän pelastui lopulta tuomiolta -- ja sikäli oikeudenmukaisesti, että Itä-Karjalan sotilashallintokomentajana Paloheimo oli parantanut paikallisen väestön ja myös ns. siirtoleiriläisten asemaa ja oloja. Paavilaisen tarkastelu Paloheimon komentajakaudesta onkin tärkeä puheenvuoro edelleen ajankohtaisessa keskustelussa suomalaisten miehityshallinnosta Itä-Karjalassa.
Nykypäivän näkökulmasta poikkeuksellisen kiinnostava tarkastelu liittyy myös Paloheimon kauteen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton puheenjohtajana. Suurteollisuuden ja poliittisen vallan suhteita tiivisti tuolloin kylmän sodan kiristämä kommunismin vastainen kamppailu.
Asetelma johti räikeään poliittiseen korruptioon, josta emme tiedä vielä riittävästi. Mutta jo tämän luettuaan tuntuu, että vihattu julkinen puoluetuki on ehkä sittenkin varsin terve ilmiö takavuosikymmenien toteutuneeseen vaihtoehtoon verrattuna.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.