Metsästä rauhaa ja hiljaisuutta hakevat joutuvat yhä useammin ikävien tosiasioiden eteen. Pääteiltä erkanevilla sivuteillä on liikkunut ja liikkuu ihmisiä, jotka ovat vieneet kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen kuuluvaa tavaraa törkeästi metsään. Jääkaappeja, sähköliesiä, televisioita, sohvia, akkuja, puhumattakaan pienemmistä esineistä tupsahtaa metsässä kulkijan eteen sielläkin, mistä yleisille kaatopaikoille on vain lyhyt matka. Yksittäisten esinelöytöjen lisäksi kaatopaikkojen alkuja on muodostunut puutarhajätekasoista, risuröykkiöistä, lastulevyistä ja muusta rakennusmateriaalista. Varsinkin haja-asutusalueilla on monta entistä soramonttua otettu luvatta kaatopaikkakäyttöön. Ympäristöviranomaiset ovat saaneet selville myös tapauksia, joissa uuden rakennuksen tieltä puretun vanhan talon purkujätteet on kuljetettu naapurikunnassa olevaan metsään.
Vielä 1980-luvulla kaatopaikoille voitiin viedä jätteitä ilman kaatopaikkamaksuja, kun jätehuolto kustannettiin veronmaksajien varoin. Nykyisessä jätehuoltolaissa perusajatus on se, että jätteen tuottaja maksaa jätteenkäsittelystä aiheutuvat kustannukset kunnan määrittelemänä kaatopaikkamaksuna, josta kolmasosa on valtiolle tilitettävää jäteveroa. Kalliiksi moitittuja jätteenkäsittelymaksuja pidetään nyt syynä siihen, että käytöstä poistettuja tavaroita viedään metsään. Jotkut epäilevätkin, että jätelaki on ainakin puolittain kääntynyt itseään vastaan.
Kaupungeissa ja suurissa taajamissa, jossa tulee paljon jätteitä, se puree käytännössä melko hyvin, mutta haja-asutusalueella ja yleensä maaseudulla se toimii heikommin. Kunnista kaatopaikkoja on lakkautettu kokonaan ja keskitetty suuriin keskuksiin, jonne maaseudulta on pitkä matka. Tiedottaminen jäteasioista ja keräysmahdollisuuksista saattaa olla myös vähäistä. Pienissä kunnissa jätehuolto on usein muutoinkin jo ylityöllistetyn kunnanrakennusmestarin yksi monista tehtävistä, vaikka jätehuollon kehittäminen vaatisi erikoisosaamista. Kun kaiken tämän lisäksi kaatopaikkamaksut koetaan kalliiksi, näyttää siltä, että houkutusta viedä tarpeettomia tavaroita metsään ymmärretään kansalaisten keskuudessa huolestuttavassa määrin.
Kuntien jätehuoltojärjestelmän tulisi olla toimiva, mutta yksittäisen ihmisen vastuuta tuottamistaan jätteistä ei pidä missään tapauksessa väheksyä. Kodinkoneiden ja kalusteiden elinkaari esimerkiksi yksityistalouksissa on keskimäärin niin monta vuotta, että vanhasta tavarasta eroon pääseminen jätelain edellyttämällä tavalla ei voi olla kenellekään taloudellisesti ylivoimaista. Toisaalta jos niiden nopeampaan uudistamiseen on taloudessa varaa, sellaisessa taloudessa on varaa maksaa myös kodinkoneliikkeelle vanhasta kodinkoneesta perittävä muutaman kymmenen euron jätemaksu. Kaikki kodinkoneliikkeet eivät ilmeisesti laskuta sitäkään, jolloin uuden kodinkoneen ostaja maksaa sen hankintansa lopullisessa hinnassa. Sähkö-ja elektroniikkaromun esikäsittelylaitosten lisäksi Suomessa on myös kierrätyskeskuksia, joista kädentaitoja omaavat ihmiset hakevat vanhojakin huonekaluja uudistettavaksi. Vaihtoehtoja uusiokäyttöön siis myös on, jos niitä haluaa etsiä.
Kodinkoneiden ja käytöstä poistettavien tavaroiden viemiselle sivuteille ja metsään ei pidä hyväksyä ainuttakaan perustelua. Sellainen toiminta on vastuuttomuutta itsestä, muista ja luonnosta. Siitä vastuuttomuudesta maksamme viime kädessä me kaikki.