Valtiopäivien päättäjäisissä ei pidetty korkealentoisia puheita, joten politiikan jättävä Paavo Lipponen pääsi loistamaan päivän päätähtenä. Eduskunnasta luopuu vapaaehtoisesti 28 kansanedustajaa, ja toinen mokoma saanee potkut äänestäjiltä.
Vuonna 2003 valittu eduskunta on työnsä tehnyt ja pöytä on nyt puhdistettu sunnuntaina valittavaa uutta parlamenttia varten. Tunnelma valtiopäivien päättäjäisissä oli tiistaina pikemminkin jännittynyt kuin haikea, hakeehan peräti 172 kansanedustajaa uutta valtakirjaa kansalta, jonka tiedetään olevan aina arvaamaton.
Arkadianmäen jättävien kansanedustajien lista on paljon puhuva. Muun muassa Ulla Anttila, Kaarina Dromberg, Mikko Elo, Jan-Erik Enestam, Toni Halme, Anne Huotari, Antero Kekkonen, Esko Kurvinen, Kalevi Lamminen, Rosa Meriläinen, Outi Ojala, Suvi-Anne Siimes, Osmo Soininvaara ja Jari Vilén vaihtavat maisemaa omilla päätöksillään. Eduskunta menettää heissä kokemusta, näkemystä ja myös sellaista, jota ei voi ainakaan vahingoksi laskea.
Päivän nimi oli kuitenkin puhemies Paavo Lipponen, joka lopetti tiistaina pitkän, jo 1960-luvulla alkaneen ja 1983 eduskuntaan vieneen aktiivipoliitikon uransa. Lipponen kypsyi valtiollisiin johtotehtäviin suhteellisen myöhään, vasta 1993, jolloin hänestä tuli yllättäen SDP:n puheenjohtaja. Tie vei hänet siitä kaksinkertaiseksi pääministeriksi ja neljäksi viime vuodeksi eduskunnan johtoon, protokolla-asemaltaan maan toiseksi korkeimpaan virkaan.
Lipposen ansiolista on vaikuttava. Kuten eduskunnan varapuhemies Sirkka-Liisa Anttila luonnehti osuvasti, Lipposesta kasvoi 20 valtiopäivillä, jotka hän eduskunnassa vietti, eurooppalainen valtiomies ja poikkeuksellisen värikäs poliitikko, joka on osoittanut, ettei politiikan tarvitse olla harmaata.
"Vastavirran kulkijasta valtavirtaan kulkee monien poliitikkojen tie, mutta Te, arvoisa puhemies, olette niitä harvoja, jotka ovat voimakkaalla olleet kääntämässä virran suuntaa", Anttila sanoi osuvasti
Lipponen esitti kahdessa asiapitoisessa päätöspuheessaan eduskunnalle vakavan ja ehkä hieman yllättävän toiveen. Hän esitti harkittavaksi rajoituksia Suomen kansanedustajien vapaaseen puheoikeuteen, jota hän piti kansainvälisessä vertailussa harvinaisena. Lipposen mielestä eduskunnan puhekulttuuria pitäisi kehittää säännöksiä muuttamalla. Hänestä asia ratkeaisi sillä, että puhemiehen ja puhemiesneuvoston valtuuksia lisättäisiin.
Ehdotus on rohkea. Eduskunnassa on nimittäin tähän asti pidetty kansanedustajien rajoittamatonta puheoikeutta yli kaiken menevänä arvona, vaikka se on johtanut silloin tällöin arvottomaan puheripuliin. Puheoikeuden rajoituksia on pohdittu viimeksi 1990-luvulla perustuslakiuudistuksen yhteydessä, mutta siihen ei haluttu kajota silloin.
Kajoamiskynnys on nytkin erittäin korkea, eikä edes eurooppalaisen valtiomiehen arvovaltainen ehdotus riitä välttämättä muuttamaan asenteita.
Eduskuntakeskusteluun on tuotu hyviä uusia muotoja viime vuosina. Mutta ennen kuin vapaan puheoikeuden periaatteeseen puututaan, kannattaisi arvioida huolella, kuinka suuria ongelmia siitä on aiheuttanut. Todella huonoja esimerkkejä saa hakea kaukaa, vuoden 1994 EU-jarrutuskeskustelun yhteydestä ja Veikko Vennamon ajoilta Ryhmien vapaaehtoiset sopimukset ovat parempi tapa edetä asiassa kuin kajota suureen periaatekysymykseen.