Vuonna 1841 vain 24-vuotiaana kaksintaistelussa surmansa saanut venäläinen runoilija Mihail Lermontov purki elämäntuskaansa runossa, josta on sittemmin tullut yksi tunnetuimmista surumielisistä venäläisistä laulelmista:
”Yksin kuljen autiolla tiellä
Halki seudun aavan, sumuisen.
Yö on vaiti, hiljaisina siellä
Tähdet vilkkuvat vain toisilleen,
Tähdet vilkkuvat vain toisilleen.”
Runossaan Lermontov kirjoitti tavalla, joka ei kuvannut vain hänen omaa aikaansa vaan yleisemmin Venäjää ja venäläistä yhteiskuntaa, eikä vain 1840-luvun alun kontekstissa vaan laajemmassa historiallisessa katsannossa, joka kattaa aikakauden myöhäiseltä keskiajalta aina 2010-luvulle saakka.
Venäjä on tänä päivänä eristänyt itsensä kansainvälisestä yhteisöstä vahvemmin kuin kertaakaan sitten neuvostokauden kaikkein synkimpien 1930-luvun vuosien.
Toki Venäjän asialle löytyy edelleen ymmärtäjiä eri puolilta, myös meiltä Suomesta, mutta he ovat lähtökohtaisesti sellaisia tukijoita, joita kukaan ei kovin mielellään itselle haluaisi.
Venäjän kannalta ikävää on myös se, että se ei ole joutunut minkään pahansuovan kansainvälisen salaliiton uhriksi vaan on pitkälle itse vastuussa nykyisestä tilanteestaan.
Venäjän halulla eristäytyä muista on pitkät historialliset perinteet. Syyt siihen löytyvät niin luontoon, maantieteeseen kuin historiallisiin kokemuksiin liittyvistä tekijöistä.
Luonto ei ole venäläisille ollut koskaan ystävä vaan joko vihollinen jota vastaan on koko ajan kamppailtava tai sitten sellainen kahlehtimaton voima, jonka alistaminen palvelemaan ihmistä on yksi heidän ikiaikaisista unelmistaan.
Vain joku Krim tai Kaukasus, jotka suurimman osan tunnettua historiaa ovat kuuluneet muille kuin Venäjälle, ovat edustaneet sille sitä luontoa, joka heiltä on epäoikeudenmukaisesti evätty.
Maantieteellisesti Venäjä on monien paradoksien maa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin se on pinta-alaltaan maailman suurin maa, jolla on valtavat luonnonrikkaudet. Venäjän vaurastuminen on ollut suoraan sidoksissa sen kykyyn muuttaa nuo rikkaudet taloudelliseksi kasvuksi ja hyvinvoinniksi.
Silloin kun noiden luonnonvarojen kysyntä tai hinta ovat romahtaneet, ovat seuraukset Venäjän taloudelle ja venäläisten hyvinvoinnille olleet tuntuvat.
Kun tähän lisätään vielä tehoton hallinto, ei Venäjä ole koskaan kehittynyt niin hyvinvoivaksi ja vauraaksi maaksi kuin sen luonnonvarat olisivat mahdollistaneet.
Neuvostoliiton romahtaminen 1990-luvun alussa oli monille venäläisille traumaattinen kokemus, olihan tilanne heille täysin uusi. Maan poliittinen eliitti selvisi muutoksesta hyvin, mutta tavalliset kansalaiset joutuivat kamppailemaan monenlaisia vaikeuksia vastaan. Silti tuohon vaiheeseen sisältyi monia suuria lupauksia, jotka toteutuessaan olisivat vieneet Venäjän historiallisessa kehityksessään kokonaan uudelle tasolle.
Kaaosmaisten vaiheiden jälkeen valtaan nousivat kuitenkin henkilöt, joille poliittiset uudistukset ja integroitumien kansainväliseen yhteistyöhön olisivat olleet ensimmäinen prioriteetti. Neuvostososialismi onkin korvautunut autoritaarisella sekurokratialla, vallalla jonka tuottamaa satoa Venäjällä nyt korjataan.
Entisille Venäjän ystäville ja ymmärtäjille nykyinen tilanne on henkisesti vaikea.
Maan johdon tekemät toistuvat virheet, aggressiivinen toiminta niin kotona kuin maailmalla ja kiistattomien totuuksien kieltäminen ovat asioita joita ei ole mahdollista hyväksyä. Tästä kaikesta huolimatta venäläisten huomattava enemmistö katsoo, että maata johdetaan hyvin ja kaikki vaikeudet johtuvat vain ulkopuolisen maailman pahansuopuudesta ja kateudesta.
Suomen kannalta tilanne on erityisen hankala. Maamme linja on lähtenyt siitä, että suhteita Venäjään on pyritty hoitamaan keskustelemalla ja neuvottelemalla. Nyt tämä resepti on kuitenkin vanhentumassa. Suomen oma liikkumatila on rajatumpi kuin aikaisemmin. Venäjän sulkeutuminen on vaikuttaminen Suomen talouteen, mutta ei siksi että olemme mukana muun Euroopan rinnalla sanktioimassa Venäjän toimintaa, vaan siksi että Venäjän johto on päättänyt olla piittaamatta yhteisistä pelisäännöistä.
Suosittelen kaikille alussa mainitsemani runon kuuntelemista esimerkiksi Googlen kautta. Se löytyy sieltä muun muassa Kauko Käyhkön, Olavi Virran ja Viktor Klimenkon esittäminä. Kaikkein riipaisevimman tulkinnan siitä esittää kuitenkin maailman tämän hetken ykkösbaritoni Dmitri Hvorostovsky, joka on tulossa ensi syksynä konsertoimaan Helsinkiin ja Turkuun.
Tuota runoa kannattaa kuunnella ja miettiä, mihin meidän aikaisemmin tuntemamme Venäjä on matkalla. Yksin se tietään joka tapauksessa nyt kulkee, ja siitä ei hyödy kukaan, vähiten venäläiset itse.
Kirjoittaja Jyrki Iivonen on Helsingin ja Tampereen yliopistojen
valtio-opin dosentti.
Kolumni