Sisällissota on käynnissä kahdella tasolla Maria Jotunin kesken jättämässä näytelmässä, jonka alaotsikko kiehtoo mieltä enemmän kuin varsinainen.
Alaotsikko kuuluu Huuto idästä, huuto lännestä. Näytelmän varsinainen nimi on Elämä ja kuolema.
Kuolema ei kuitenkaan ollut syy, miksi näytelmä jäi kesken, kuten kuolema oli syy Georg Büchnerin Woyzeck-näytelmän keskeneräisyydelle.
Se oli elämä, jonka vuoksi Jotunin vuoden 1918 tapahtumia Suomessa käsittävä näytelmä meinasi jäädä ikuisesti kesken.
Siinä missä Kristian Smeds edellisellä näytäntökaudella Kajaanissa kirjoitti Woyzeckin loppuun ja ohjasi sen, siinä Oulun tämänhetkinen ohjaajavieras Mikko Roiha saattoi Jotuni-harvinaisuuden valmiiksi produktioksi lauantaina. Hän käytti siihen runsain mitoin muitakin teatterin keinoja kuin jotunilaisia repliikkejä.
Lapsienkeli levitteli tervetulotoivotukseksi siipiään Teatrian katossa, mutta näiden siipien lisäksi myös historian siivet havisevat. Onhan Elämän ja kuoleman määrä olla Oulun kaupunginteatterin tämänkertaisen evakkojakson viimeinen ensi-ilta kaikki testit komeasti läpäisseessä tilassa.
Niistä ajoista, kun Roiha ohjasi lastennäytelmä Dakotan Oulussa vuonna 2000, hänen kurssinsa suomalaisessa teatteripörssissä on ehtinyt nousta nopeampaa vauhtia kuin Nokian kurssi muissa pörsseissä samanaikaisesti laskea.
On siis tiedetty odottaa kunnianhimoista eikä taatusti mitään itsestään selvää teatteritapahtumaa tilanteessa, jossa rima on ollut jo entuudestaan korkealla Mikael Niemen juhlitun Populäärimusiikkia Vittulajänkältä -produktion jälkeen.
Mihinpä siis rima tällä kertaa asettuu?
Se ainakin on varmaa, että esitys jakaa Niemi-dramatisointiin tottuneen teatterikansan jos ei ihan kahtia niin ainakin keskustelemaan ja väittelemään. Yhtä itsestään selvän yleisönsuosikin aineksia kuin Vittulajänkässä ei Elämässä ja kuolemassa ole.
Komedioiden kirjoittajana rakastetun Jotunin tämänkertainen aihe, jossa vihataan ja tapetaan, ei juuri naurata. Se jättää myös mietittäväksi kysymyksen, kuinka pahasti kesken näytelmä jäi, sillä välillä tuore toteutus tuntuu suttaavan paikallaan.
Tunteista voimakkaimmat sijaitsevat näytelmän keskiössä, yksityisessä perhehelvetissä elävän Helmeen perheen äidissä Laurassa (Hannele Nieminen), joka rakastaa poikaansa Aarnea (Timo Pesonen) vielä enemmän kuin vihaa miestään (Risto Tuorila), jota kutsutaan pelkällä sukunimellä.
Niemisen tulkitsema katkera Laura on arkisen uskottava julistaessaan koko olemuksellaan, että nainen on kauppatavaraa ja ettei nainen ole naisen paras ystävä. Risto Tuorila Lauran miehen roolissa on ennekin tulkinnut mahtisukujen patruunoita, ja tällä kertaa hän tekee sen kiinnostavammin kuin pitkiin aikoihin. Tietäähän hän, että moni katsoja näkee insinööri Helmeen Lauran silmin ja on puolustusasemissa.
Yksityinen helvetti sekoittuu yhtäaikaiseen koko kansakunnan helvettiin, sisällissotaan. Se vie naaraspedon tavoin jälkeläistään puolustavalta Lauralta hänen ainoan lapsensa miltei vahingossa. Arka ja herkkä nuorukainen ei kuole suurena sankarina kuten ei moni muukaan, puhutaanpa sitten punaisista tai valkoisista.
Sankareita tässä näytelmässä ei olekaan, on vain erilaisia hurmioituneita toheloita tai jääräpäitä.
Toinen Jotunin ensimmäisen maailmansodan vuosia käsittelevä näytelmä, Kultainen vasikka, tarjoaa kriittisen maailmankuvan, johon Jotuni valitsi lähestymistavaksi älykkään komedian. Elämä ja kuolema -näytelmän synkkyys samoilta vuosilta on syvää ja raskasta. Viestinä kaikuu pasifistinen repliikki, jonka jo professori Irmeli Niemi mahdutti Elämään ja kuolemaan kootessaan vuonna 1981 ilmestyneeseen Maria Jotunin koottuihin näytelmiin yhden version tästä kesken jääneestä näytelmästä. Se kuuluu:
"Ihmiset, kavahtakaa, ymmärtäkää, älkää viekö äideiltä heidän poikiansa, heidän turvaansa, sukupolvien elämäntarkoitusta, kaiken kaipauksen täyttymystä - osuutta iankaikkiseen elämään."
Tuo repliikki tuli uudelleen ajankohtaiseksi jopa Euroopassa jälleen vuosituhanten vaihteessa ja sisällissotien riehuessa sivistyneeksi luullussa maanosassamme.
Elämää ja kuolemaa ei pyritä uustulkitsemaan Oulussa. Siinä ei ole hajuakaan Balkanilta, vaikka kukaan ei kiellä näytelmän katsojaa sitäkään ajattelemasta.
Roiha on täysverisen teatterimiehen tapaan ohjannut näytelmän kuin suuren freskon tai mahtavan sinfonian. Kaikki teatterin keinot ovat sallittuja ja käytössä - paitsi tahallinen huumori.
Teatrian komea tila puhkeaa visuaaliseen tummasävyiseen kukoistukseensa Annukka Pykäläisen lavastaessa areenalle katsojien eteen tilan, joka toimii kuin unelma. Se liukuu lähes taianomaisesti prologin ja epilogin, alun ja lopun, välillä milloin tehtaanpatruunan kodiksi, milloin Chaplinin Nykyaikaa muistuttavaksi tehtaaksi, milloin taistelukentäksi.
Ilmavat verhot liehuvat, jättiläismäiset koneet jauhavat, lentolehtiset täyttävät ilman.
Joukkokohtaukset, joissa kiiruhtavat elävät ja kuolleet, tehtaalaiset, punaiset ja valkeat, toteuttaa koko ajan sama näyttelijäryhmä, joka on kuin antiikin tragedian kuoro. Oikeastaan joukko samalla kuvaa Suomen kansan opportunistista henkeä: ensin juostaan punainen nauha käsivarressa punalippua heiluttaen tuonne ja sitten samat ihmiset valkoisina Suomen lippu ojossa päinvastaiseen suuntaan.
Pasi Räbinän puvut pistävät aikakauden täsmällisesti kohdalleen, musiikki tekee ihan saman ja valaistus tuo suurelle näyttämölle viestejä lisäulottuvuuksista.
Vaikka esityksessä ei siis oikeastaan ole mitään huvittavaa, huvittui 70- ja vielä 80-luvun alunkin suomalaista laitosteatteria katsellut Teatriassa ainakin hitusen verran. Joukkokohtauksista on tehty 70-lukulaista retroteatteria, jota ei voi ällistymättä tuijottaa. Välistä suorastaan ihmettelee, onko nähnyt tämän kaiken ennenkin. Entä onko oikeastaan kulunut lainkaan aikaa siitä, kun moskovalaisen Taganka-teatterin 10 päivää jotka järisyttivät maailmaa vieraili Suomessa ja sai aikaan hurjan buumin, kun mallia ryhdyttiin meilläkin hyödyntämään.
70-lukulaisuus painaa esityksen vallankumousvaiheessa päälle voimakkaammin kuin ekspressionismi, joka itse asiassa oli Elämän ja kuoleman syntyajalle luonteenomainen tyyli. Siksi tulkinta paisuukin spektaakkeliksi eikä pysyttele strindbergiläisenä kamarinäytelmänä, vaikka aineksia ja pyrkimyksiä sellaiseenkin on vaikka kuinka paljon.
Esitys on saanut ympärilleen paljon erilaisia virityksiä: lämpiössä voi kuunnella telefooneista faktaa ja fiktiota kansalaissodan ajoilta. Aihepiiriä voi lähestyä tietokoneitsekin ja puffetista saa sekä punaista että valkoista juomaa.
Pääkirjaston Pakkala-sali on täyttynyt aiheeseen liittyvien luentosarjojen kuulijoista ja Oulun ylioppilasteatteri säestää kaupunginteatteria esittämällä ensi lauantaina Jotunin Huojuvan talon.
Viimeinen Pakkala-salin luennoitsijoista on 21.2. filosofian tohtori Matti Lackman, jonka aiheena ovat vuoden 1918 myytit ja todellisuus. Toivottavasti jo silloin saadaan faktaa myös vuoden 1918 paikallishistoriasta. Ovathan tämän produktion oheismateriaalit sivuuttaneet melko tarkasti tuon vuoden tapahtumat Oulussa, vaikka tarinoita riittää paljon huippunaan YrjöKallisen kaunopuheisuus, jolla hän pelasti henkensä teloituskomppanian edessä.