Elokuun ajan Kanada piti sotaharjoituksia pohjoisessa arktisessa saaristossaan. Erikoista siinä on, että sitä ei ole koskaan tätä ennen tapahtunut. Vielä erikoisempaa on se, kuinka tätä asiaa perusteltiin. "Kenenkään ulkomaalaisen mielessä ei saa olla epäilystä siitä, ettemmekö olisi kiinnostuneita omasta suvereenisuudestamme", sanoi Kanadan pohjoisten sotavoimien komentaja Denis Couturier alueella ilmestyvän Nunatsiaq News -lehden haastattelussa heinäkuussa. "Joillakin vierailla valtioilla voi olla kiusaus mennä luonnonvarojen perään, jos emme näytä omaa suvereenisuutta", hän jatkoi.
Vierailla valtioilla? Miksi sitä pitää juuri nyt pelätä?
Tähän asti Kanadan asevoimia ei ole tarvittu pohjoisessa siitä yksinkertaisesta syystä, että sieltä ei ole kukaan voinut maahan tulla. Alue on silkkaa jäätä.
Mutta asiat ovat muuttumassa. Jää vähenee ja rannikko avautuu. Ilmasto lämpenee, eikä sen vaikutuksia enää oikeastaan edes epäillä. Nyt aletaan jo varautua siihen, mitä siitä seuraa.
Se vaikuttaa luontoon. Alkuperäisasukkaiden ja jääkarhujen kohtalo on vaakalaudalla, mutta harva siitä kantaa huolta. Muutokset synnyttävät uudenlaisen kilpajuoksun kohti pohjoista.
On olemassa Koillisväylä Venäjän ja Luoteisväylä Kanadan pohjoisosien kautta. Molemmat lyhentävät meritietä Euroopasta Aasiaan tuhansilla kilometreillä, ja molemmat ovat olleet käytännössä mahdottomia liikennöidä. Väylät ovat suurimman osan vuotta umpijäässä. Tai ainakin ovat olleet.
Kanadan mukaan Luoteisväylä on maan sisäinen merialue. Eteläinen naapuri Yhdysvallat pitää sitä kansainvälisenä vetenä, ja on silloin tällöin lähettänyt sinne laivan lupia kyselemättä. Pohjoisesta on löytynyt timantteja, öljyä ja kaasua, ja Kanada haluaa pitää ne itsellään. Maan armeija on viime ajat vahvistanut kykyään toimia pohjoisessa ja valvoa sitä. Mutta valvoa keneltä? Amerikkalaisiltako?
Tätä ennen ei sotilaita näillä pohjoisilla alueilla ole näkynyt, mutta nyt on alkamassa uusi etupiirijako. Puhe on nimenomaan luonnonvaroista. Mitä enemmän ilmasto lämpenee öljyn ja muiden fossiilisten polttoaineiden käytön vuoksi, sitä enemmän juuri niitä halutaan saada pohjoisesta.
Koillisväylällä ei Venäjän tarvitse huolehtia omista oikeuksistaan, mutta kilpailua sinne pääsystä käyvät venäläiset yhtiöt.
Äskettäin Kvaerner MasaYards ilmoitti saaneensa laivatilauksen Norilsk Nickeliltä. Tämän taustalla on, että kaivosjätti Norilsk Nickel haluaa päästä ajamaan Koillisväylän alkua omilla aluksillaan olematta riippuvainen valtion omistamasta isosta laivayhtiöstä Murmansk Shipping Companysta.
Norilsk Nickelin pääomistajat ovat Mihail Prokhorov ja Vladimir Potanin, molemmat Venäjän kymmenen rikkaimman miehen listoilla, ja jälkimmäisen imperiumiin kuuluvat muun muassa sanomalehdet Izvestija ja Komsomolskaja Pravda. Ehkä jatkossa myös uuden meriväylän hallinta?
Samaan aikaan liikkeellä ovat ainakin valtiolliset öljy- ja kaasuyhtiöt Gazprom ja Rosneft ja yksityinen Lukoil. Gazpromin ja Rosneftin kerrotaan sopineen laajasta yhteistyöstä pohjoisten luonnonvarojen hyödyntämisessä, ja Lukoilin öljyä on puolestaan ryhdytty Rosneftin laivoilla kuljettamaan Murmanskin edustan välivarastosta Euroopan ja Amerikan markkinoille.
Venäjän pääministerin Mihail Fradkovin odotetaan tulevan Murmanskissa marraskuussa pidettävään laajaan öljy- ja kaasukonferenssiin. Sitä ennen lokakuussa saatetaan tehdä lopullinen päätös siitä, rakennetaanko suunniteltu iso öljyputki Siperiasta Murmanskiin vai ei.
Lisäksi New York Times -lehti on kertonut Yhdysvaltain hallinnon painostaneen Venäjää, jotta tämä amerikkalaisyhtiön avulla rakentaisi nesteytettyä kaasua käsittelevän terminaalin Murmanskin lähelle. Jos aikeet toteutuvat, Murmanskin satamasta tulisi jälleen elintärkeä huoltoreitti. Se oli sitä toisen maailmansodan aikaan Neuvostoliitolle, nyt sen kautta kulkisi suuri osa Amerikan tarvitsemasta energiasta, öljystä ja myös kaasusta.
Rosneftin ja Gazpromin yhteisyritys Sevmorneftegaz on aikeissa rakentaa Petsamon edustalle väliaseman, josta öljyä tankataan isoihin tankkereihin. Tämä öljy tulee kauempaa Petshoran mereltä kentältä, jonka tuotantorakennelmista merkittävän osan on tehnyt amerikkalainen Halliburton-yhtiö - joka taas on tullut tunnetuksi kytkennöistään varapresidentti Dick Cheneyyn.
Venäjän valtio ja suurrikkaat oligarkit jyvittävät näin keskenään pohjoisten alueiden tulevaa tuottoa, ja monimutkaisten kytkentöjen vyyhti menee syvälle Moskovan ja Washingtonin valtakeskuksiin.
Muutkin ovat liikkeellä. Norja on viemässä öljyn- ja kaasuntuotantoaan yhä pohjoisemmaksi. Myös Grönlanti havittelee omaa öljyntuotantoa, joka antaisi sille taloudellista riippumattomuutta Tanskasta, ehkä itsenäisyydenkin.
Pohjoisilla alueilla on meneillään aivan uudenlainen palapeli, jossa ovat mukana kansalliset edut ja suuren rahan edut niin lännestä kuin idästä. Siksi sotilaita arktisilla saarilla, ja siksi aina vain kiihtyvää kilpailua öljystä ja kaasusta.
Mutta tämä ei ole ainoa kamppailu, jota pohjoisessa käydään.
Viikko sitten Hillary Clinton ja neljä muuta vaikutusvaltaista amerikkalaissenaattoria vieraili Huippuvuorilla tutustumassa ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. He tahtovat ajaa käännettä Yhdysvaltain ilmastopolitiikkaan. Juuri arktisilla alueilla muutokset näkyvät erityisen selvästi: sitä on pidetty eräänlaisena ennakkovaroituspaikkana.
Arktisen alueen tapahtumia käytetään jo hyvin varoittavana esimerkkinä luonnonvarojen ylikäytön seurauksista, ja samaan aikaan kilpajuoksu juuri tuon alueen luonnonvarojen käytöstä kiihtyy jatkuvasti. Näyttää siltä, että tässäkin lopulta raha ratkaisee.