Suomessa on ollut tapana huuhtaista historian ikävät kiintoaineet sakokaivoon. Muhimaan ja muuttumaan maaksi. Emme ole kovinkaan tottuneita puimaan menneisyyden hankalia vaiheita. Muistaminen ja keskustelu on yleensä pistetty poikki ja harpattu elämän seuraavaan vaiheeseen.
Kipeimpiä jaksoja yhteiskunnassa tuntuu olevan kaksi: vuoden 1918 sotasurmat ja toisen maailmansodan jälkeinen suomettuminen, joka koki huippunsa 1970-luvulla taistolaisliikkeineen. Molempia on painanut halu olla hissukseen.
Professori Kari Immosen päätelmän mukaan meikäläisessä historiakulttuurissa on vallalla katkos-ajattelu. Menneen ja nykyisen välille rakennetaan tauko.
Usein katkos on kohtalokas. Esimerkiksi Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB sai Suomesta ensimmäisen näppiotteen 1940-luvulla kääntymällä kommunistien ohella sodanaikaisten natsimyötäilijöiden puoleen.
KGB vaati kolmatta valtakuntaa tukeneelta suomalaiseliitiltä ehdotonta häpeämistä, katumusta ja kumarrusta. Muuten menneisyyttä ei pyyhittäisi vaan se ennen kaikkea muistettaisiin.
Näin katuvaisista muokattiin kätyreitä - ja unohtajia, katkoslaisia. Tarvinneetko sanoa, että osa heistä kohosi näkyviin asemiin.
Taistolaisuus oli stalinistisena liikkeenä merkillinen älyllinen kuvio. Auktoriteettiuskossaan se muistuttaa 1930-luvun mustapaitaisia fasistijärjestöjä, hurmoksellisuudessaan uskonnollista lahkoa.
Tähänkin traumaattiseen vaiheeseen on rakennettu katkos. Monet liikkeen hahmot pitävät toimiaan vähäisenä hairahduksena, arvostelukyvyn hetkellisenä sumentumisena. Mennyttä peitellään, sievistellään.
Silti he tulivat leikkineeksi liekinheittimellä. Sillä tosiasiassa vasta sosialismin romahdus teki taistolaisliikkeestä sen historiallisesti vaarattoman, kotikutoisesti hassahtaneen mylvähdyksen, jollaisena se tänään halutaan esitellä.
Tarvinneetko sanoa, että osa pienen mutta äänekkään liikkeen kärkiväestä on kohonnut näkyviin asemiin.
Kun katkos laaditaan mennyttä piilotellen ja tekosia vähätellen, siitä kasvaa lopulta nuija. Vaiettua asiaa aletaan käyttää ajankohtaisena lyöntivälineenä puolin ja toisin.
Tuloksena ei ole uusi tieto ja ymmärrys, vaan järjetön juupas-eipäs. Näin katkos menneen ja nykyisen välillä vain syvenee, ja saa korkeintaan tunkion peitokseen.
Sonnan kaapiminen vie Suomessa tunnetusti kauan. Sotasurmien uhrien lukumäärä alkaa tarkentua yli 40 000:ksi vasta nyt, 85 vuoden päästä. Synkän sisällissodan muistaminen kiihkottomasti ei alkanut ennen kuin valtio teki siitä oman suurhankkeensa. Tämä osoittaa pohtivan keskustelun olevan mahdollista.
Mutta katkoksen sitkeästä luonteesta kertoo paljon, että mitään ei uskalleta perkata ellei erotuomariksi saada vähintään valtiovaltaa.
