Suomen historiasta muistetaan kaksi kansanäänestystä; kieltolaki äänestettiin kumoon 1931, ja 1994 Suomi vietiin Euroopan unionin jäseneksi. Harva muistaa, että Ahvenanmaalla järjestettiin omin päin kaksikin referendumia, 1917 ja 1919. Niissä oolantilaiset äänestivät saariston uudelleenliittymisestä Svea-mamman helmaan.
Suomen viranomaiset panivat kansanäänestysaktivistit Julius Sundblomin ja Carl Björkmanin syytteeseen valtiopetoksesta ja sulkivat heidät kuritushuoneeseen. Tasavallan presidentti K.J. Ståhlberg armahti kaksikon 1921 sen jälkeen kun Ruotsi oli vedonnut suurvaltoihin.
Sota Oolannissa oli kauhia jo 1850-luvulla, kun engelsmannit tuhosivat Bomarsundin linnoituksen. Ja kun Suomi itsenäistyi, Ahvenanmaasta sikisi suurvaltojakin kiinnostanut kiista vanhan emämaan Ruotsin kanssa. Kansainliitto ratkaisi sen 1921 Suomen hyväksi; Ruotsia hyviteltiin demilitarisoimalla Ahvenanmaa ja antamalla sille laaja itsehallinto.
Sittemmin Ahvenanmaan asemasta osana Suomea on tullut tosiasia. Se ei ole estänyt itsehallintomaakuntaa ja emämaata kiistelemästä tihenevästi suomen kielen asemasta, verotuksesta, EU-edustuksesta ja viimeksi internet-pelitoiminnasta.
Uusi keskustelukierros on käynnissä juuri nyt. Sen aloitti ruotsalaisprofessori Ove Bring, jolta juuri 80 vuotta täyttänyt maakuntahallitus tilasi juhlahistoriikin. Maakuntahallitus sai mitä tilasi, sillä Bring tuntee vanhastaan sympatiaa ajatukselle liittää Ahvenanmaa takaisin Ruotsiin.
Uutistoimisto TT:n Bringistä tekemä haastattelu avaa ovea ruotsalaiseen ajatusmaailmaan. Tässä muutamia Bringin ajatuksia: Ahvenanmaan on ehkä pakko liittyä Ruotsiin pysyäkseen yksikielisenä, maakunnan riippuvuus Suomesta ja suomesta kasvaa, suomalaisviranomaiset ovat nihkeitä vaateille merenkulun tukiaisista ja omasta verotusoikeudesta. Irtautumisajatus on Bringin mukaan herännyt eloon nyt ensimmäistä kertaa 50 vuoteen.
Yksikielisyyden säilyttäminen isänmaata vaihtamalla ei silti näyttäisi olevan aivan yksinkertaista, ei edes ahvenanmaalaisten itsensä mielestä. Suo siellä, vetelä täällä.
Maakuntapoliitikko Sune Eriksson vastasi Bringille, että Ahvenanmaa säilyy ruotsinkielisenä juuri itsehallinnon ansiosta. Jos maakunta liittyisi Ruotsiin, suomi saisi siellä virallisen vähemmistökielen aseman aivan kuin suomi, meän kieli ja jiddish nyt Ruotsissa, Eriksson huomautti.
Eli: vaikka veri vetäisi Ruotsiin, on edullisempi pysyä Suomessa. Ruotsin lipun alla pitäisi hyväksyä suomi vähemmistökieleksi, kun taas olo Suomen yhteydessä takaa, että suomen kieli pysyy meren takana. Eihän vain ääneen sanomaton ajatus kulje niin, että Ahvenanmaalla on ylipäätään lokoisammat oltavat Suomen yhteydessä, koska saavutetuille eduille voisi tulla äkkiloppu sinikeltaisissa väreissä?
Joillakin oolantilaisilla näyttää olevan sentään jalat maassa. Maaneuvos Roger Nordlund puki sen sanoiksi Hufvudstadsbladetin haastattelussa. Nordlund kehui, että Ahvenanmaa on kehittynyt viime vuosikymmenenä "fantastisesti". Itsehallinnosta on ollut ennenkuulumatonta hyötyä, ja Ahvenanmaa on yksi Euroopan hyvinvoivimmista yhteiskunnista, Nordlund muistutti.
Näin on. Työttömyyttä ei ole, pikemminkin työvoimasta on pulaa. Mannersuomalaiset ovat tietysti juntteja, mutta he antavat maakunnan elää kuin herran kukkarossa. Jos punkkeja ei olisi vaivana, paratiisi olisi kutakuinkin täydellinen.