Kustannusosakeyhtiö Tammi on julkaissut epäilemättä komeaksi kasvavan teossarjan Suuriruhtinaan Suomi ensimmäisen niteen, Oolannin sota.
Neliosaisen sarjan kirjoittaja on professori Oiva Turpeinen, jonka teksti kertoo asiantuntijan otteesta ja osaamisesta. Lopputulos ei perustu vain paikallisiin muistikuviin ja kylähistorioitsijoiden tuotteisiin, vaan laajaan arkistoaineistoon, sanoma- ja aikakauslehtiin ja runsaaseen koti- ja ulkomaiseen tutkimuskirjallisuuteen.
Lähde- ja kirjallisuusluettelo suorastaan vilisee venäjänkielisiä teoksia.
Koska kirjoittajaksi on pestattu venäjää haastava tutkija, jonka meriitit ovat mittavat, on syytä odottaa, että myös jatko-osista tulee lukuelämyksiä. Varmasti ne ovat myös katseluelämyksiä, mikäli ensimmäinen nide on enne.
Kun vielä muutamia vuosikymmeniä sitten ei ollut lainkaan muodissa kirjoittaa Venäjän vallan ajasta, joka oli ollut ankarimpien kriitikoiden mielestä pelkkää sortoa ja ryssän hajua täynnä, tuuli näyttää kääntyneen.
Jo professori Matti Klingen viime vuosituhannen lopussa ilmestynyt Keisarin Suomi (1997) enteili tällaista.
Nyt Mannerheimista ja Pietarista on lyöty juhlaraha ja G. Rasputinista sävelletty ooppera. Kaunokirjailijat haikailevat vanhojen aikojen perään. Toivotaan vain, ettei aikakautta aleta nähdä kohta liiankin ruusuisena!
Oolannnin sota on aina nähty hiukan ruusunhohtoisin lasien läpi. Taustalla oli kuitenkin raadollista suurvaltapolitiikkaa ja uskonnollisia ristiriitoja, joita 'oikeiden uskovaisten' puolustajan Venäjän ja muslimivaltio Turkin välillä oli.
Pattitilanteeseen tuli säpinää, kun Venäjän tsaari Nikolai I ehdotti vuoden 1853 alussa Englannin lähettiläs Hamilton Seymourelle, että Venäjä ja Englanti pilkkoisivat Turkin - "Euroopan sairaan miehen".
Sellaiseen Englanti ei katsonut olevan kuitenkaan mitään mahdollisuuksia; sitä paitsi se tunsi huolta Venäjän liiallisesta kasvusta.
Kun tilanne kiristyi, Englanti ja Ranska liittoutuivat ja takasivat Turkin koskemattomuuden. Vaikka Venäjä siirsi joukkojaan ja uhitteli, vahvan selkänojan saanut Turkki pani paremmaksi ja antoi sodanjulistuksen. Alkoi Krimin sota eli itämainen sota (1853-56), jonka osana Suomessa ja etenkin sen vesillä ja rannikoilla käytyjä taisteluita on kutsuttu Oolannin sodaksi (1854-55).
Kun sota oli julistettu, Suomen kirkoissa rukoiltiin voittoja tsaarille ja hänen sotilailleen. Tunnettiin yleistä huolta isänmaasta. Rintamalle lähdettiin innolla. Tällä ei ollut mitään merkitystä, kun muutaman vuosikymmenen päästä itsenäisen Suomen koulukirjoissa Venäjää väitettiin vuosisataiseksi vainoojaksi.
Ennen pitkää sota tuli myös Suomen rannikoille. Vihollinen eteni. Ahvenanmaalla koettiin menetyksiä, Bomarsund räjäytettiin taivaantuuliin. Vihollinen otti vankeja ja vei heidät Ranskaan ja Englantiin. Myöhemmin pommitettiin vielä Viaporia.
Sota tuli myös Pohjanmaan rannikolle, Raaheen ja Ouluun, mistä teoksessa on komeita karttoja. Täällä amiraali H. Plumridge poltatti laivavarvin ja paljon muuta tavaraa. Vahingot olivat varsin suuret. Hän oli saanut Ruotsista tietää, että "täällä on linnoitus, jossa on 12 000 miestä".
Tiedustelu ei ollut silloinkaan ajan tasalla. Amiraali poltatti englantilaisten jo maksamia varastoja. Toisin kuin Raahe ja Oulu, Tornio selvisi pelkällä säikähdyksellä.
Turkkia vastaan lähtöön ilmeni suurta halukkuutta. "Soma oli nähdä, kuinka iloisina hyppivät tohtorin heitä kelpaaviksi ilmoittaissa", kirjoitettiin helmikuussa 1855 arvannostosta.
Ruotusotamiehet olivat keisarilleen uskollisia. Oulussa juhlittiin 11.9.1855 keisari Aleksanteri II:n nimipäivää: "Illalla laittoi täällä oleva upseeristo isot paalit tirehtööri Westerlundin isoon saliin, jossa juotiin Hänen Majesteettinsa Keisarin muistomalja hurraten, ja laulettiin. Kanuunat paukkuivat kohta sen jälkeen kaupungin läpi juoksevan ojan rannalla."
Ruotujärjestelmä, joka meillä oli silloin voimassa, ei ollut ongelmaton eikä tasapuolinenkaan kaikkien mielestä. Kun kenraalikuvernööri Berg vieraili 1856 maakunnissa, liminkalaiset valittivat heidän rasituksensa olevan paljon suuremman kuin Muhoksella. Ongelma poistui kohta, kun koko järjestelmä lakkautettiin.
Turpeinen, joka on tutkinut historian monia eri osa-alueita, on kyennyt tuomaan paljon uutta esiin. Tietoliikennettä ja puhelimia tutkineena hän on nähnyt myös viestitoiminnan merkityksen sodankäynnissä ja siinäkin, miten sodasta informoitiin 'yleisölle'.
Teos on helppolukuinen, kappaleet ovat sopivan pituisia. Kirja on jäntevän tuntuinen ja houkuttelee mukaansa. Se ei tapahdu pelkän tekstin voimalla vaan myös kaikin mahdollisin visuaalisin keinoin.
Teoksessa on monenkokoisia ja -värisiä kuvia, karttoja ja piirroksia. Ulkoasusta vastannut Lauri Linnilä on onnistunut erinomaisesti. Jos teosta vertaa ulkoasunsa perusteella moniin muihin uutuuskirjoihin, tämä on ylivoimainen.