Oulun kaupunginteatteri. Jacques Offenbach: Hoffmannin kertomukset, viisinäytöksinen fantastinen ooppera.Ohjaus Leena Salonen. Kapellimestari Dmitri Slobodeniouk. Koreografi Jorma Uotinen. Lavastus Maija Tuorila. Puvut Pasi Räbinä. Rooleissa mm. Petri Bäckström, Virpi Räisänen-Midth, Hanna-Leena Haapamäki, Anna-Maria Jurvelin, Minttu Pesu, Rauno Elp. Oulu Sinfonia. Tuiran kamarikuoro. Cassiopeia. Tuotannossa mukana myös Oulun Ooppera ry. ja Oulun konservatorio. Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 7.9.
Jacques Offenbachin säveltämä Hoffmannin kertomukset on suosittu teos. Toisistaan melko riippumattomien näytösten muodostaman värikkään kokonaisuuden viehätys on helppo ymmärtää, sillä runsaasta hahmovalikoimasta löytyy niin juopotteleva päähenkilö, komediallisia pikkurooleja kuin keuhkotautiin kuoleva neitokin.
Kaiken huipuksi tapahtumien kulkua ohjailee itse paholainen.
Offenbach ei ole mikään suuri säveltäjä, ja Hoffmannin kertomuksissa ongelmana on draaman tökkiminen loputtomassa resitatiivipuurossa. Lisäksi tässä oopperassa todella hyvät aariat ovat harmittavan vähissä.
Oulun kaupunginteatterin lavalla nähty toteutus nousee kuitenkin komeaan lentoon ja kolme tuntia kuluu katsomossa nopeasti.
Visuaalisesti Hoffmannin kertomukset on upeaa katseltavaa. Maija Tuorilan pelkistetty lavastus toimii hyvin. Runsas peilipinnan käyttö valaistukseen yhdistettynä saa teatterin näyttämön rajallisen tilan vaikuttamaan todellista suuremmalta.
Todella taitavasti on toteutettu neljännen ja viidennen näytöksen siirtymä, jossa bordelli muuttuu koleaksi viinikellariksi melkein pelkkien valojen avulla.
Hienoa visuaalista ilmettä tukee myös Pasi Räbinän suunnittelema puvustus. Erityisen komea on Spalanzanin työpaja, joka sinnikkäästi vinossa seisovine apulaisineen on kuin jostain Tim Burtonin elokuvasta.
Bordellikohtauksen punaiset lateksikorsetit ovat tietysti klisee, mutta ammattikunnan pukeutumiskoodin noudattaminen teki ainakin näytöksen tunnelman selväksi.
Leena Salosen ohjaus kaivaa teoksen monista ulottuvuuksista esiin enemmän komediallisuutta kuin vahvasti kuvioissa mukana olevaa saatanallisuutta. Tarinan edetessä Hoffmannin syöksykierre saa kuitenkin traagisempiakin sävyjä.
Monien oivaltavien yksityiskohtien seassa erityisen omaperäinen oli Hoffmannin ja Schlémilin kaksintaistelu, joka standardimiekkailun sijaan esitettiin Barcarollen tahtiin hidastetusti tyyliteltynä.
Hoffmannin roolissa laulanut Petri Bäckström teki vaikuttavan suorituksen miehenä, joka varmuuden vuoksi polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Äänellisesti Bäckström syttyi vähän muita solisteja hitaammin, mutta pontta riittikin sitten raskaan juopotteluroolin loppuun asti.
Pahiksen tehtävässä Rauno Elp oli varsinkin Coppéliuksena liian veijarimainen ollakseen aidosti pelottava, mutta tavoitti Lindorfina gestapo-henkisessä nahkatakissaan myös aitoa uhkaa.
Virpi Räisänen-Midth oli Muusana raikas ja Niklauksena rehdisti tyttömäinen. Hoffmannin naisideaalin eri ilmentyminä laulaneet Hanna-Leena Haapamäki (Olympia), Anna-Maria Jurvelin (Antonia) ja Minttu Pesu (Giulietta) tekivät lyhyehköissä rooleissaan selkeitä tyyppejä.
Haapamäen esittämä laulava nukke on oopperan suurimpia hetkiä ja taiteilija saikin yleisöltä ansaittua erityiskiitosta.
Petri Antikainen teki hahmonelikkonsa muuntautumiskykyisesti, roolit vain sinällään ovat melko hajanaisia lavalla pistäytymisiä.
Ville Salonen hoiti neljä tärkeää pikkuroolia tyylilajia kompastelukomiikan ja hienovaraisemman hauskuuden välillä vaihdellen.
Montun pohjallaDmitri Slobodenioukin johtama Oulu Sinfonia teki mitä näissä olosuhteissa tehtävissä on. Kuoppaan tungettu orkesteri soi kuin villasukkaan kääritty monoradio, joten tässä tilassa Offenbachin tilkkutäkkimäinen, pitkiä orkesterinumeroita välttelevä partituuri on enemmän onni kuin haitta.
