Amerikkaan muutti 1800-1900-lukujen taitteessa lähes puolimiljoonaa suomalaista. Siellä elää yhä monen sukupolven jälkeenkin suomalaisuus ja suomalainen kansanmusiikki.
J. Karjalainen on juuri julkaissut levyn Lännen-Jukka, Amerikan suomalaisia lauluja. Hiski Salomaa ja Lännen lokari. Rystypuolen banjo ja karhea ääni. Mitä ihmettä?
"Olen tehnyt musiikkia 25 vuotta. Jokainen vuosi kannatti, sillä nyt olen voinut tehdä tällaisen levyn", sanoo J.Karjalainen.
"Nyt minut otetaan vakavasti ja pystyn siirtämään sen fiiliksen, mikä minulla on, kuulijoille. Tämä on minun kunnianosoitukseni amerikansuomalaisille, Lännen lokarille ja syvälle bluesin ytimelle, omasta näkökulmastani."
Levy lähtee Amerikkaan
Lännen-Jukka levyllä Karjalainen muistelee yli 30 vuoden takaista kesälomaa. Silloin nuori kitaraa rämpyttävä rasvatukka tapasi ensimmäisen kerran pienen, käppyräisen ukon, joka haukivuorelaisen metsän reunassa soitteli banjoa omissa aatoksissaan. Lännen-Jukasta tuli J. Karjalaisen oppi-isä, jonka muistoa vaalien nyt Karjalainen itse laulaa kansanlauluja banjolla itseään säestäen.
Sanomalehti Kalevan toimesta koko kattaus, Lännen-Jukka -levy tarinoineen, englanninkielisine käännöksineen ja kuvineen matkaa Yhdysvaltoihin, Michiganiin. Sen vastaanottaa James N. Kurtti, Finnish American Reporter -lehden päätoimittaja ja Amerikansuomalaisen perinnekeskuksen johtaja.
Hän kuuntelee levyn ja kirjoittaa:
"Onnittelut Lännen-Jukka! Olet saanut vangittua huomiomme. Joku on tullut taloomme ja siirtänyt kaiken paikoiltaan, mutta uusi järjestys alkaa tuntua mukavan tutulta. Soitto kuulostaa niin alkuperäiseltä, että voimme hyvin kuvitella lipuvamme jokilaivalla virran mukana tai kuuntelevamme katusoittajaa New Orleansissa."
J. Karjalainen on iloisesti yllättynyt palautteesta.
"Hemmetti, kun on hienoa tekstiä, huh huh. Nyt tämä levy on just siinä käyttötarkoituksessa, johon minä se ajattelinkin! Tämä on maailmanmusiikia, nimenomaan. Ja minähän opettelin tämän levyn soittotyylin vanhoilta savikiekoilta, joten kiva kuulla, että se toimii", hän iloitsee.
Kovia kommentteja
Seuraavaksi J. Kurtti ihmettelee, että levy kuulostaa amerikkalaiselta, vaikka sanoista ei saa selvää, koska kieli on suomeksi.
"Tämä on meille jotain aivan uutta. Olemme tottuneet kuulemaan suomalaisia lauluja yleensä englanniksi. Ja joukossa on tuttujakin lauluja, kuten Piupali, Paupali."
J. Karjalainen: "Ymmärrän hyvin, että nykykuuntelijalle tämä on todella rajua kamaa. Kyseessä ei ole mitään iskelmää tai kuplettia. Kyllä noi tyypit tuolla sen huomaavat ja tietävät, että kyseessä on alkuperäistä tavaraa. Halusin kaivaa nimenomaan vanhoja lauluja esiin."
"Osittain tämän takia halusin kääntää laulut englanniksi, jotta esimerkiksi kolmannen polven amerikansuomalaiset pystyvät jotenkin käsittämään, mitä lauluissa sanotaan. Elämme kuitenkin nykyaikana paljon pienemmässä maailmassa, kuin Hiski Salomaan aikaan", Karjalainen jatkaa.
Sama kaksinaisuus vaivaa James Kurttia laulajassa. Hänelle J. Karjalainen ei ole ennestään tuttu.
"Hän kuulostaa amerikkalaiselta, jota hän ei luultavasti ole, mutta emme häntä suomalaiseksikaan pysty kuvittelemaan. Kuka on tämä nuori mies, joka laulaa vanhoja lauluja?"
"Aika kovia kommentteja, aika kovia kommentteja", J. Karjalainen toistelee.
"Heille voi sinne kertoa, että J. Karjalainen on ollut lähes 25 vuotta yksi Suomen suosituimmista pop- ja rock-lauluntekijöistä. Musiikillani on aina olla kaksi kotia; suomen kieli ja vanha, amerikkalainen kansanmusiikki. Tähän mennessä olen vain tehnyt biisejä muotivirtausten mukaan. Nyt ensimmäisen kerran, kaivauduin syviin ytimiini ja yhdistän nuo kaksi intohimoani."
"Tämä on yksi tärkeimmistä, ellei tärkein työ, mitä olen koskaan tehnyt. Ensisijaisesti tein tämän itselleni, mutta alitajunnassa myös amerikansuomalaisille ja amerikkalaisille banjomiehille, joilta olen oppinut paljon. Kiva antaa vihdoin jotain takaisin", hän kiteyttää.
Lännen-Jukan tarina jää elämään omaa elämäänsä. Sadan vuoden takainen meininki on täällä taas.