Ihmeeksi luonnehdittavaa tapahtuu joskus, mutta kuusi vuosikymmentä sitten Karjalan kannaksella tapahtui vielä huikeampaa. Rautaisin ottein Neuvostoliittoa johtanut diktaattori Josef Stalin käski keskittää suomalaisia vastaan voimat, joilla tie miehittäjille aukeaa. Kypsäksi nuijittu Suomi tuli poimia kommunistimaiden koriin.
Leningradin rintaman komentaja, armeijakenraali Leonid Govorov yritti työtä käskettyä. Rintaman lävistyskohdaksi valittiin kuuden kilometrin kaista Valkeasaaressa. Läpimurto alkoi tasan kuusi vuosikymmentä sitten. Tykkejä ja kranaatinheittimiä ajettiin asemiin niin, että niitä oli taistelulinjalla toistensa tuntumassa. Puna-armeijan vahvuus Karjalan kannaksella oli 260 000. Kaiken ratkaisevaksi laskettuna nyrkkinä iski valiojoukko, 30. kaartin armeijakunta. Miesylivoima venäläisten hyväksi oli 2,5-kertainen, aseistuksessa jopa 20-kertainen.
Suomalaissotilaiden varsinaisesta tuhoamisesta piti huolehtia raskaalla kalustolla. Kaikkiaan 600 panssarivaunua sekä rynnäkkötykkiä ja noin tuhat lentokonetta oli määrä, jonka ei tullut jättää puolustajille mitään mahdollisuutta.
Tykkien ja heittimien putket sylkivät kesäkuun yhdeksäntenä 1944 Valkeasaaressa noin 80 000 kranaattia. Sitä ennen pommikoneet tiputtivat suomalaisten asemiin 300 tonnia pommeja.
Tykistön iskut lakaisivat maata tasaisesti etenevänä ryöpytyksenä. Sen järistyksen jäljiltä ei pitänyt jäädä parsimista. Pommi- ja rynnäkkökoneiden varmisteltiin vielä. Sitten tykistö jatkoi möyhennystä.
Tietysti suomalaisia kaatui paljon. Kahdessa päivässä Valkeasaaressa meni 900 miestä. Pakokauhuakin koettiin. Mutta niin vain suomalaiset ryhmittyivät uudelleen Vammelsuu-Taipale -linjalle. Siitä peräännyttiin ajoin huonossa, ajoin hieman paremmassa järjestyksessä. Viipuriin venäläiset marssivat 20.6. 1944. Suomalaiset vetäytyivät Taliin ja Ihantalaan. Alkoi ihmettä suurempi jakso.
Venäläiset iskivät raivokkaasti, myös valiojoukot. Eivätkä onnistuneet etenemään. Koukkaukset Viipurinlahdelta ja Äyräpäästä sekä Vuosalmelta jäivät nekin tuloksettomiksi. Reitti Helsinkiin pysyi kiinni.
Myös pohjoisempana neuvostojoukot pysäytettiin kesällä 1944. Stalin apureineen joutui toteamaan, että Suomi jää miehittämättä. Oli jo kiire viemään asein kommunismin ilosanomaa Keski-Eurooppaan. Venäläiset valtasivat alueita kilpajuoksuna länsiliittoutuneiden kanssa.
Aselepo alkoi 4. syyskuuta 1944.
Aina talvisodasta 1939 saksalaisia vastaan käytyyn Lapin sotaan 1944 Suomi eli itsenäisyyden ankarimpia aikoja. Aluemenetykset olivat isoja. Sadattuhannet ihmiset joutuivat lähtemään kotiseuduiltaan.
Sittenkin Stalinin päätavoitteen torjuminen oli suuri voitto. Sen näkee, kun vertaa Suomea tänään mihin tahansa edesmenneen Varsovan liiton vaikutuspiiriin joutuneeseen maahan.
Ei meilläkään kaikki ole sataprosenttisessa kunnossa eikä kaikilla asiat hyvin. Mutta olot oikeusvaltiossa ja kansanvallassa ovat aivan toista kuin elämä kommunismissa. Siellä kaikki ovat periaatteessa tasa-arvoisia, mutta Orwellin sanoin toiset tasa-arvoisempia kuin toiset.
Suomi saattoi liittyä Euroopan unioniin samalla kuin kaksi muutakin samantyylistä maata, Ruotsi ja Itävalta. Hyvä, että niin moni kovia kokenut maa saattoi tulla mukaan tänä keväänä.
Vaalitkin ovat vaaleja. Kehno äänestysprosentti nolottaa. Mutta on se aina parempi kuin kansandemokratioiden sataa prosenttia hipova. Sunnuntain eurovaaleissakaan ei uurniin ole ennakkoon asetettu tuloksen varmistavia lippuja. Eikä äänimääriä peukaloida.
Sellaistakin olisi koettu puoli vuosisataa, jos rintamamiehet ja -naiset sekä kotirintama 60 vuotta sitten olisivat olleet heikompaa tekoa.