Oulun seudun suojeluskuntalaisten ja lottien henkistä perintöä ja historiaa vaalimaan perustettiin oma perinnekilta vuonna 1992. Oulun Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -piirin perinnekilta ry on saanut arvokkaaksi avukseen Oulun yliopiston historian laitoksen.
Professori Jouko Vahtolan ohjauksessa opiskelijat Erja Aikavuori ja Päivikki Korhonen ovat tehneet pro gradu -työnään tutkielmat Oulun suojeluskunta- ja Lotta Svärd -piirien tapahtumista vuosina 1917-1944. Perinnekilta saattoi keskiviikkona julkistaa ne omina kustanteinaan kahtena eri niteenä. Historiikkiteosten kuvitus on pääosin Maija-Liisa Bäckströmin yksityisestä valokuvakokoelmasta.
Alkuvaiheet ja toiminnan kehittymisen ajat 1917-1931 tuli kirjoittajien työnjaossa FM Päivikki Korhosen osuudeksi. FM Erja Aikavuori on keskittynyt puolestaan tapahtumiin vuosina 1932-1944 päätyen järjestöjen lakkauttamisen katkeriin loppuvaiheisiin.
Historiallista taustaa Korhonen tarkastelee sopivan laajasti, vuoden 1918 sodan syövereihin perusteellisemmin uppoutumatta. Osuutensa hän päättää vuoteen 1931, jolloin suojeluskuntajärjestö alkoi muuttua yhä selkeämmin kokonaismaanpuolustuksen osaksi ja yhteistyöksi puolustusvoimien kanssa.
Helsinkiläistä aktivismia tarvittiin avuksi suojeluskuntatoiminnan käynnistämiseen Oulun seudulla. Pääkaupungista vastikään tänne muuttanut Yrjö A. Kemppainen puuhasi 3.7.1917 koolle kokouksen, jossa perustettiin Oulun Riippumattomuusklubi. Tämän salaseuran päämääräksi sovittiin liittää yhteen henkilöitä, jotka ajavat Suomen valtiollisen itsenäisyyden asiaa.
Toimintaa päätettiin laajentaa saman tien myös maaseudulle. Tämän klubin Korhonen katsoo suojeluskuntatoiminnan esiasteeksi Oulun seudulla.
Riippumattomuusklubilla ehti aluksi olla lupaavia kontakteja myös järjestäytyneen työväenliikkeen suuntaan. Yhteistyöehdotuksen välittäjänä toimi kansanedustaja ja Kansan Tahdon päätoimittaja Yrjö Mäkelin.
Sosialisteille ehdotettiin jopa yhteisen turvallisuusjärjestön perustamista levottomien venäläisten ainesten varalle. Se ei kuitenkaan toteutunut.
Jo elokuussa 1917 Oulun sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö päätti perustaa työväen järjestysmiehistön. Syntyi osapuolijako josta pian seurasi kohtalokas, verinen yhteentörmäys. Oulun suojeluskunta perustettiin virallisesti lokakuussa 1917 mutta syntyprosessi on edelleenkin hieman epäselvä. Välivaiheisiin oli kuulunut Riippumattomuusklubin ohella Oulun Palosuojeluskunta.
Taiteilija Kalle Tiger palkattiin suojeluskunnan vakinaiseksi sihteeriksi ja voimistelunopettaja Erkki Lyly harjoituspäälliköksi. Harjoitukset pidettiin syksyllä 1917 salaisesti sisätiloissa mutta kahdesti rohjettiin harjoitella jo ulkonakin, Lämsänjärvellä ja Pyykösjärvellä. Varustukseen ei juuri kuulunut kivääreitä, vaan harjoitusvälineinä käytettiin voimistelusauvoja.
Suojeluskunta-aatetta levitettiin Oulusta toimeliaasti maakuntaankin. Seitsemälle paikkakunnalle perustettiin suojeluskunnat jo loppusyksyllä 1917. Toimintaan liittyi vielä 12 kuntaa ennen sodan syttymistä tai sen aikana. Kempeleessä toiminnan alkuna Korhonen pitää jo elokuun 1917 lopulla järjestettyä yövartiointia.
Oulun suojeluskuntapiirin jäsenistä suurin joukko koostui talonpojista. Eniten suojeluskuntiin liityttiin varakkaimmista taloista. Pienviljelijät eivät Korhosen mukaan juuri pystyneet irrottautumaan töistään suojeluskuntatoimintaan. Paikalliset virkamiehet liittyivät kernaasti mukaan, kuten opettajat, papit ja poliisit.
Opettajilla oli tärkeä roolinsa myös kouluttajina ja ohjaajina. Kaupungissa suojeluskunnan jäsenistö oli tyypillisesti keskiluokkaista. Jonkin asteinen "elitistisuus" leimasi Korhosen mukaan suojeluskuntatoimintaa maaseudullakin.
Lottatoiminnan kuvaukset jäävät selvästi veljesjärjestön osuutta suppeammiksi. Korhosen 163-sivuisessa kirjassa lotille on omistettu vain 14 sivua, pääosa niistäkin valokuville. Lotista ei ole juuri enempää kerrottavaa jälkimmäisessäkään historiikkiniteessä, jossa sentään on 182 sivua.
Suojeluskunnan järjestöorganisaation muotoutuminen kuvataan tarkasti. Oulun piiripäälliköistä pitkäaikaisin oli Heikki Jussila, jääkäriupseeri joka jo vänrikkinä aloitti tässä tehtävässä 1921 ja kaatui majurina Kiestingin suunnalla 1941. Piiriesikunnan pitkäaikaisimpiin jäseniin kuuluivat toimitusjohtaja Iisak Kaitera ja pankinjohtaja V.K. Simelius, joista on mainittu henkilötietojakin. Ainakin saman verran niitä olisi toivonut myös Jussilasta, joka oli keskeinen henkilöhahmo piirissä.
Loppuajanjakson tarkastelussaan Aikavuori toteaa, että Oulun suojeluskuntapiiri ei juuri missään yltänyt huipputasolle maan muiden suojeluskuntapiirien joukossa. Alueellisesti se oli niistä toiseksi suurin, jäsenmäärältään se oli yksi pienimmistä. Jäsenistöön kuului 2 000-3 000 miestä vuosina 1932-39.
Alueensa koko asukasluvusta se oli alle kolme prosenttia eli maan keskitasoa. Suojeluskunta-aktiivisuutta laimensi Aikavuoren mukaan se, että piirin alue oli poliittisesti rauhallinen ja varsin homogeeninen. Oulussa jäsenistöstä lähes puolet koostui virkamiehistä, työmiehiä oli 13 prosenttia.
Suojeluskunnille oli Aikavuoren mukaan olemassa yhteiskunnallinen tilaus. Armeija ei olisi pystynyt ylläpitämään yhtä tehokasta vapaaehtoisjärjestelmää, jota suojeluskunnat hoitivat koko sotien välisen ajan. Suojeluskuntajärjestön perustehtäviä olivat lain mukaan reservin koulutus, liikekannallepano ja kotialueiden suojaus sekä jo lähtökohtaisesti laillisen yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen.
Sotilaskasvatus ja sotilaskoulutus olivat tärkeintä suojeluskuntatoimintaa. Ylimpänä ihanteena oli toimia isänmaan hyväksi. Suojeluskunnat tarjosivat myös monipuolista urheilu- ja harrastustoimintaa, leiripäiviä ja hyviä varusteita. Kuorolaululla oli merkittävä osuus suojeluskuntien valistustoiminnassa. Varsinkin Oulun ja sen lähisuojeluskunnissa musiikilla oli tärkeä roolinsa.
Lotat avustivat arvokkaalla tavalla suojeluskuntia muun muassa leiripäivien ja juhlien muonituksessa sekä varainhankinnassa. Taloudellista tukea kertyi varsin paljon metsäteollisuudelta, erityisesti Uleå Oy avusti avokätisesti Oulussa. Osuuskaupat tukivat suojeluskuntia paljon maaseudulla, eräin paikoin myös kunnat, poliittisten voimasuhteiden salliessa.
Suojeluskuntakoulutuksessa hankitut taidot osoittautuivat talvisodan rintamalla tuiki tärkeiksi. Oulun suojeluskuntapiirin toiminta keskittyi talvisodassa vaatteiden ja varusteiden hankintaan sekä joukkojen muonitukseen ja majoittamiseen.
Jatkosodassa suojeluskunnat muodostivat kotijoukkojen rungon ja huolehtivat osaltaan kotirintaman turvallisuudesta ja mielialoista. Sotilaspoikatyöstä muodostui keskeinen toimintamuoto. Lotilla oli tärkeä rooli sekä rintamalla joukkojen parissa että kotirintamalla, myös monissa sosiaalisissa palvelutehtävissä.
Toiminnan loppuvaiheista riittäisi Aitavuoren mukaan vielä runsaasti lisää tutkimista. Järjestön lakkauttamisen jälkeen 3.11.1944 alkoi huomattavan omaisuuden jako, josta riitti käräjöimistä vielä vuosikausiksi. Monet entiset suojeluskuntamiehet olivat avainhenkilöinä mukana asekätkennässä ja joutuivat siitä aikanaan oikeuden eteen. Vielä lisäselvitystä kaipaavaksi kysymykseksi Aitavuori katsoo sodanjälkeisen poliittisen tilanteen merkityksen järjestön lakkauttamiselle.
Akateeminen asiallisuus sekä pyrkimys objektiivisuuteen ja neutraaliin asenteeseen poliittisten näkemysten osalta kuvastuu mielestäni selkeästi kummankin kirjoittajan osuudesta.