Itsemurhauhkauksiin liittyvät poliisin hälytystehtävät ovat runsaassa puolessa vuosikymmenessä moninkertaistuneet niin Oulussa kuin koko maassakin (Kaleva 26.3.) Kyse ei ainakaan yksistään ole siitä, että kansalaisten henkinen pahoinvointi olisi lisääntynyt, vaan myös siitä, että uhkailuista ilmoitetaan poliisille aiempaa herkemmin. Loivasti laskevan itsemurhatilaston perusteella itsetuhoisuus on Suomessa pikemminkin laskussa kuin nousussa.
Vaikka itsemurhauhkauksen esittäjistä iso osa ei ehkä vakavasti suunnittele hengen riistämistä itseltään, uhkailut on parempi ottaa tosissaan. Varoitukset lienevät lähes aina syvästä henkisestä tuskasta kertovia hätähuutoja. Siksi sen enempää läheisten kuin viranomaistenkaan ei kannata sivuuttaa niitä ajatuksin, että kyse on vain huomion tavoittelusta.
Kovinkaan usein poliisi ei ole se viranomainen, joka on paras taho puuttumaan itsemurhasta varoittaneiden ihmisten elämään. Yhteydenotot poliisiin ovat kuitenkin ymmärrettäviä tilanteissa, kun ihmisiin on iskenyt hätä läheisen puolesta. Jos tilanne jää uhkauksen tasolle, varsinainen auttaminen siitä eteenpäin kuuluu muille viranomaisille ja ahdistuneen henkilön läheisille.
Sosiaalisen median käyttö uhkauksien esittämiseen on nopeasti yleistynyt, mutta sitä ei kannata pitää pahana. Olennaista on, että itsetuhoajatukset ylipäätään tulevat jotain kanavaa pitkin kanssaihmisten tai viranomaisten tietoon.
Siinä Oulun poliisi on oikeassa, kun se varoittaa ihmisten välisen kanssakäyminen liiasta teknistymisestä. Parempi tekstiviesti tai sähköposti kuin ei mitään yhteydenpitoa, mutta ne viestit harvoin korvaavat silmästä silmään tapahtuvaa kohtaamista.