Pääkaupunkiseudun kunnissa on pitkän aikaa kytenyt kapina. Etelän hyväosaiset haluavat lopettaa yhteisen kansallisen rakennustyön, jota he kutsuvat muun Suomen ruokkimiseksi. Tällä tarkoitetaan varojen tasausta: rikkailta kunnilta kun on siirretty tuloja köyhempien tukemiseksi.
Verontasauksella on saatu aikaan se, että kaikille ihmisille eri puolilla Suomea on kyetty tarjoamaan jotakuinkin yhtäläiset julkiset peruspalvelut. Tämä on mahdollistanut maan pitämisen asuttuna raukkoja rajoja myöten. Pohjoisesta katsoen etelän herrojen haaveilut kauhistuttavat. Pelko on, että kunnat, jotka jo nyt ovat enemmän kuin ahtaalla, ajettaisiin alas.
Ajatus tulojen tasauksen lopettamisesta liittyy siihen itsekkyyteen, joka on vallannut alaa kaikkialla. Ajatellaan, että kunkin on oltava oman onnensa seppä. Yhtä lailla niiden, joiden lähtökohdat ovat onnettomat kuin niiden, joille kaikki on tarjottu kultalautaselta.
Valtiovarainministeri Eero Heinäluoma on esittänyt ajatuksen tuloverotuksen siirtämistä kunnille. Äkkiä ajatellen ajatuksessa näyttää olevan järkeä. Kunnat saisivat kaipaamaansa itsenäisyyttä päättää tuloistaan ja menoistaan; voisivat käyttää rahat, niin kuin omassa kunnassa halutaan. Näin päättäjät joutuvat vastaaman suoraan kuntalaisille tekemisistään. Enää ei voitaisi kääntyä valtion selän taakse.
Näkymä muuttuu toisenlaiseksi, jos uudistus jää tähän. Ilman verontasausta päästään juuri siihen, mitä pääkaupunkiseudun äveriäät esittävät. Suurin osa Suomen kunnista ei tule toimeen omillaan, vaan tarvitsee palvelujensa tuottamiseen muun yhteiskunnan tukea.
Köyhiä kuntia ei lohduta, vaikka kuinka niitä patistellaan yhdistymään. Jos kuntakeskukset ovat kaukana toisistaan, palvelut pitää joka tapauksessa järjestää. Usein tässä yhteydessä puhutaan kunnallisesta byrokratiasta saatavista säästöistä. Mutta se on harha.
Pienten kuntien hallintomenot ovat niin olemattomat, että vaikka koko hallinto lakkautetaan, sillä ei köyhän kunnan ongelmia voiteta. Ja kokemus osoittaa, että kun mennään tietyn rajan yli toiminnan laajuudessa, hallintomenot alkavat kasvaa. Byrokratialla on taipumus ruokkia byrokratiaa. Pääkaupunkiseutu HUS:eineen (Helsinki-Uudenmaan sairaanhoitopiiri) on hyvä esimerkki tästä.
Jos taas ajatellaan, että kunnan ihannemitat ovat 20 000-30 000 asukkaassa, niin kuin ne monien selvitysten mukaan ovat, ihanne toimii, jos kaikki voitaisiin rakentaa alusta. Mutta ihmiset asuvat siellä missä asuvat. Ihannemitat eivät pädekään enää suurten etäisyyksien pohjoisessa.
On vaara, että pääkaupunkiseudun rikkaiden kuntien itsekkyys ajaa maa nykyistä enemmän kahteen osaan: hyvinvoivaan ja vaurastuvaan sekä pahoinvoivaan ja hiipuvaan Suomeen. Markkinatalous vie luontojaan kehitystä tähän suuntaan: vauraus keskittyy niin yksilötasolla kuin maantieteellisestikin.
Politiikan tehtävänä on huolehtia, mistä markkinat eivät huolehdi eli ihmisistä. Politiikan peruslähtökohtana on toisen huomioiminen, lähimmäisestä välittäminen. Tietysti se vaatii rahaa. Mitkään palvelujärjestelmät eivät pyöri ilman tätä likaista vaihdannan välinettä. Ja rahan jakamiseksi tarvitaan poliittista tahtoa - tahtoa rakentaa yhtenäistä maata eikä hajottaa sitä.
Tämä on tällä erää viimeinen kirjoitukseni Muuten-palstalla. Kiitän Teitä arvoisat lukijat niistä lukemattomista palautteista - ruusuista kuin risuistakin - joita olen kirjoituksistani saanut näiden vuosien aikana. Kolumnien kirjoittamista jatkan toisaalla Kalevassa, Viikko-Kalevassa, vuodenvaihteen jälkeen.