Toisinaan elämänviisauden karttumiseen riittää se, että sattuu olemaan laiskanpuoleinen. Makuuttaa purkamattomia muuttolaatikoita lattialla viikkotolkulla ja ryhtyy lappamaan tavaroita kaappeihin vasta pakon edessä. Esimerkiksi silloin, kun on tirvaissut varpaansa keskilattialla loikovaan kirjakassiin.
Ruusukuvioinen muistikirja, pehmokantinen päiväkirja ja pari muuta pölyttynyttä dokumenttia valahtivat lattialle jostain kukkaisten kirjepapereiden ja Hitler-tutkielman välistä. Käsiala kuului jollekulle lyhyemmälle, tietämättömämmälle ja ehkä sitten kuitenkin hiukkasen viisaammalle. Ainakin hän tunsi tiettyjä elämän perusasioita, jotka sittemmin ovat painuneet unhoon.
Vaikka vuosia karttuu, ihmisen tulisi säännönmukaisesti tehdä seuraavia asioita:
Kirjata jokaisen vuoden alussa muistiin, kuka on. Kuvailla itseään vähintään viidellä rehellisellä adjektiivilla. Jos viittä positiivista piirrettä ei millään löydy, totuutta voi aina myös hieman kaunistella. "Ei kovin hyvä käsitöissä" on käytännössä synonyymi kehityskelpoiselle, joka taas ei heitä kovin kauaksi mukiinmenevästä. Se onkin sitten jo suorastaan hyvä. Aika on tehokkain kultaaja, mutta aina parempi, jos sen tukena on kirjallista dokumentaatiota.
Listata elämäänsä kuuluvien henkilöiden nimet ja merkata erilaisia symboleja käyttämällä heidän mukavuutensa taso idiotismista huipputyyppiyteen. Merkinnät on syytä tarkistaa vuoden välein, ja mikäli henkilön käyttäytymisessä on havaittavissa muutoksia, aikaisemmat merkinnät on hyvä jättää näkyviin. Tähti-sydän-pääkallo-tähti-kombinaatio merkitsee vain hetken hairahdusta pölkkypääsektorille, mutta vuodesta toiseen nimen perässä pysyvä pääkallo on jo merkki läpimädästä persoonasta.
Aloittaa raivoisaa intoa puhkuen kaikkea uutta ja tehdä se niin, että ennen kuin varsinaisesti ryhtyy mihinkään, kirjoittaa sivukaupalla tekstiä siitä, kuinka tämä uusi harrastus, tapa tai toimintamalli tulee mullistamaan koko elämän.
Olla itseään kohtaan armollinen: haudata edellä mainittu teksti kaikessa hiljaisuudessa, kun puolen vuoden päästä kirjoittaa seuraavan kerran eikä ole vieläkään edes yrittänyt syödä terveellisemmin, liikkua enemmän, pitää pahaa kieltään kurissa tai ryhtyä muutoin paremmaksi ihmiseksi.
Ja mikä tärkeintä: antaa elämästään sellainen vaikutelma, että se olisi paljon jännittävämpää kuin se oikeasti onkaan. Mikäli oma päiväkirja sattuu säilymään maailman melskeissä ja joku arkeologi kaivaa sen esiin raunioista vuosisatojen päästä, onhan hienoa, jos se alkaa sanoilla "Rakas päiväkirja, en ymmärrä tämän maailman pahuutta" ja päättyy toteamukseen: "On minullakin salaisuus, mutta ette koskaan saa tietää sitä. Tai ehkä saatte jonain päivänä, mutta silloin en enää elä."
Sitä tosiasiaa, että näiden ylevien pohdintojen välissä puhutaan pääasiassa uimareissuista, jäätelön syömisestä ja lemmikkieläimen edesottamuksista, ei silloin huomaa kukaan.