Se oli iso korsto, paljon minua pidempi ja riskimpi, vaikka olimmekin samanikäisiä. Hänen kasvonpiirteensä ovat jääneet elävästi mieleeni: se viha ja halveksunta, mikä hänen olemuksestaan huokui.
Yhtenä aamuna, toisella välitunnilla, hän tempaisi lippiksen päästäni, heitti sen märkään maahan ja karjaisi: "Saatanan porvarin kakara!"
En ehtinyt tehdä mitään, kun hän jo moukaroi minua. Yritin estellä, ottaa kiinni hänen käsistään, mutta voimani eivät riittäneet. Ympärille kokoontui puoli koulua ja itkuni seasta kuulin rytmikkään huudon: "Tappelu! Tappelu!"
Pian makasin maassa, sikiöasennossa, käsillä päätäni suojaten. Aikansa korsto moukaroi ja potki kunnes hellitti. Kun välituntivalvojana toiminut opettaja saapui paikalle, väki ympäriltä hävisi yhtä nopeasti kuin oli siihen kokoontunutkin. Korstoa ei näkynyt missään.
Opettaja lohdutteli, niin kuin tuolloin oli tapana, sanomalla, ettei parane isompien kanssa haastaa riitaa. Syy siis oli minussa, se tunne jäi. Olin melkoinen arkajalka. En näytellyt nyrkkiä edes pikkuveljelleni ainakaan enää sen jälkeen kun olin kerran jäänyt alakynteen painissa.
Olin itsekin ollut joskus tuossa tappelijoiden ympärille syntyneessä ringissä todistamassa, kuinka joku hakkasi jotakin. Silloin se ei tuntunut yhtään pahalta, nyt tuntui. Oli nöyryyttävää. Ja vielä itkeä kaikkien silmien alla.
Sitä paitsi en edes tainnut tuolloin kansakoulun toisella luokalla tietää, mikä se porvari on, vaikka elettiin paikkakunnalla, jossa sisällissodan kaukaiset kumut, luokkasodan henki, vielä pihisi.
Kotona asiasta ei voinut puhua. Sodan käynyt isä ei olisi ymmärtänyt, että olisin antautunut suosiolla jonkun hunsvotin pahoinpitelemäksi. Ja sitä veljieni ivaa en olisi kestänyt hetkeäkään. Joten ei auttanut muu kuin nuolla haavansa itse. En tunnista, että tuo selkäsauna olisi aiheuttanut sen suurempia traumoja elämän myöhäisimmissä käänteissä. Tosin aina se tulee mieleen, kun puhutaan koulusta ja kiusaamisesta.
Pitkäaikaista ja jatkuvaa kiusaaminen ei ollut. Tosin opin minäkin tuosta jotain: opin kiertämään sen kaverin kaukaa ja tilanteen tullen juoksemaan lujaa.
Koulussa on kiusattu aina. Milloin kiusaaja on ollut oppilas, milloin opettaja. Välillä on kiusattu opettajaa, heikompia oikein urakalla.
Ihmisluonto on aika kummallinen. Sen kun täytyy nostaa omaa vaivaista minäänsä löytämällä jotain ikään kuin huonompia ja heikompia.
Jo tuolloin tukevat olivat läskejä, rillipäät sokeita, jalkavaivaiset rampoja ja punertavaihoiset inkkareita. Säälimättä se myös sanottiin heille.
Aika on nyt toinen. Niin paljon kun nykynuoria moititaan ja koulustakin puhutaan pahaa, myönteistä kehitystä on tapahtunut.
Enää ei suvaita toisten leimaamista vammojen, ihonvärin tai muiden isosta massasta erottavien piirteiden mukaan. Enää eivät saa opettajatkaan antaa tukkapöllyä tai lyödä karttakepillä sormille. Vanhemmiltakin on kielletty omien lasten pahoinpitely. Hyvä näin.
Vaikka yhä useammat ihmiset tiedostavat, että olemme samanlaisia vaivaisia maankiertäjiä kuulummepa mihin kansallisuuteen tahansa tai kumarrammepa millaisia pyhiä kuvia hyvänsä, jostain syystä jaamme ihmisiä hyviin ja pahoihin. Venäläiset ovat tunnetusti olleet ryssiä, ja se kertoo kaiken. Ruotsalaisista saa vääntää vitsejä ihan kuinka paljon vain emmekä ole siitä moksiskaan.
Onpa joukossamme vielä niitäkin, jotka yrittävät todistella, kuinka jotkut meistä ovat pudonneet puusta toisia myöhemmin ja omaavat sen vuoksi muita vaatimattomampia avuja.
Maailma on täynnä hyvää ja pahaa, ja kaikkea sitä löytyy meistä itsestämme.