"Kun tulin tänne ensi kerran, kuulin ovelle naurua. Havahduin miettimään, milloin meillä on kotona oikein naurettu viimeksi."
"Mutta voi miten me on itkettykin!"
Ollaan arkisena iltana Oulun kumppanuuskeskuksen tiloissa. Koolla on kymmenkunta aikuista, joista yksi on Irti huumeista -järjestön työntekijä, loput vanhempia, joiden lapset ovat huumeiden käyttäjiä.
Tänään ei kuitenkaan puhuta lapsista vaan vanhemmista, koska nuorta autetaan parhaiten auttamalla vanhempaa.
Reilun kymmenen vuotta toimineesta vertaistukiryhmästä on tullut tälle joukolle niin tärkeä, että sen merkityksestä halutaan puhua. Rohkaista samassa tilanteessa olevia mukaan.
"Tämä koukku on hyvä koukku", eräs äiti toteaa hymyillen.
Vertaistuen perusajatuksena on, että siihen osallistujat ovat tasavertaisia, kumpikin auttaa toista. Tämän ryhmän jäsenten puheissa toistuukin ajatus siitä, ettei ole yksin vihan tunteiden kanssa tai epätoivon.
"Saan täällä purettua omia paineitani ja tunnen tervehtyväni, ja tietoakin toki saan, niin että osaan kohdata lapseni terveemmällä tavalla. Ei vain syyttäen ja rähjäten."
"Minäkin ymmärrän nyt sitä riippuvaista enemmän. Minulla oli aiemmin niin paljon vihaa mielessäni", yksi äiti kommentoi.
"Meidän lapsilla on silti paljon pahempi olo kuin meillä", toinen tuumaa. "Syyllisyys on kova, mutta se on vähentynyt, kun vanhemmat ovat tukiryhmässä."
"Me tulimme, kun teillä meni hyvin. Se antoi toivoa", äiti sanoo toiselle. "On hyvä käydä täällä silloinkin, kun lapsella menee hyvin", tämä toteaa. "Jokin pelko sisimmässä kuitenkin on. Ja epäily."
Sellaisiakin vanhempia on ollut läsnä, joiden oma toivo on loppunut. Haudattu lapsen mukana. Vertaistuessa halutaan silti elää toisten tukena. Tukea heidän toivoaan.
Ryhmässä ollaan läsnä eri rooleissa: joku puhuu paljon, toinen haluaa vain kuunnella.
"Tänne oli vaikea tulla. Helpompi oli tavata ohjaaja ensin, sitten vasta tulla toisten keskelle. Nyt helpotuksen tunne jälkeenpäin on iso asia."
"Suomalainen mies ei puhu, sanotaan. Ei varsinkaan tällaisista asioista. Ei lähisukulaiselle, ei ystävällekään", eräs isä pohtii. "Olen yllättynyt, miten olen voinut avautua täällä."
Luottamus on hänestä ydinkysymys. Toinen vanhempi nyökyttelee. "Vaitiolovelvollisuus on ja se pätee."
"En varmaan olisi enää olemassa, jos tätä ryhmää ei olisi. Voin tulla tänne. Ja saan tulla.
"Täällä tulee aina jotenkin jalat maahan."