Äitikuningatar yrittää tehdä lapsensa onnelliseksi. Hän keksii uusia ja uusia tapoja ilahduttaa ikävystynyttä tytärtään. Mutta mikään ei naurata eikä itketä prinsessa Nelli Neilikkaa.
Taiteilija Taruliisa Warstan (s. 1947) työpöydällä omakotitalon kellarikerroksessa on värikartta, josta löytyy sopivaa väriä kuningattareen kruunuun, omenapuun runkoon, prinsessan silmäterään, kasvojen ja hiusten varjoihin, seinäpaperin seeprojen tummiin raitoihin sekä koiran kuonoon ja koivuihin.
Värikartassa on yli 60 väriä. Osa on ylimääräisiä. Taiteilija sekoittaa vesiliukoiset värit itse ja etsii oikeita sävyjä. Värikartan avulla hiusten värit ja muut pysyvät samoina kuvasta toiseen.
Taruliisa Warsta on koko viime talven tehnyt toista suuritöistä satukuvakirjaansa, joka ilmestyy Tammelta aivan lähiaikoina. Kirjan nimi on Silloin prinsessa itki. Valot paloivat monena iltana myöhään Karjasillalla.
"Prinsessa unohtaa kuningattaren lahjoittaman koiranpennun metsään. Se eksyy ja parkuu kauheasti. Metsämökin poika Joonas löytää pennun ja tuo sen prinsessalle. Silloin prinsessa itkee, kun näkee, missä tilassa koira on hänen laiminlyöntinsä takia."
Kirjan koira on graafinen - ei ollenkaan Warstojen oman mustanharmaan Roosa-haukun näköinen.
Älä kohtele
huonosti tätä kirjaa
Taruliisa Warstan tekniikka serigrafia eli silkkipaino on hidas ja työteliäs. Kukin kirjan kuvista syntyy 15-20 vedostuskerralla; jokainen väri on vedostettava erikseen. Taruliisa veistää kuviot eli kaaviot paperille kirurginveitsellä.
"Tämä on se pitsinnypläysvaihe, josta tykkään hirveästi. Kun kohdistuspisteet ovat paikallaan, minun ei tarvitse yhtään välittää, mitä tässä keskellä tapahtuu", Taruliisa Warsta esittelee ja painaa raakelilla eli lastalla käsivoimin väriä kertakäyttölakanalle. Se sopii painotuotteeseen paremmin kuin hänen normaalisti käyttämänsä japaninpaperi.
"En ehkä edes olisi kuvataiteilija, jos en olisi rakastunut silkkipainotekniikkaan. Se sopii minulle kauhean hyvin. Siinä on hyvin monenlaisia vaiheita: normaali kuvan suunnittelu ja ideointi, värien valinta ja sommittelu. Sitten tässä on vielä tämä käsityönomaisuus. Kieltämättä joskus tuskastun, kun se on niin hirvittävän hidasta", hän tunnustaa.
Taiteilija tähdentää, ettei halua korostaa tekniikan työläyttä.
"Kuvakirjassa on ykkösasia, että se on hyvä kuvakirja. Tekniikka on oma valintani, enkä odota, että lapset kiinnittäisivät huomiota, kuinka kovasti työtä on tehty. Se on tärkeintä, että kuvat välittävät ajatuksen. - Vaikka joskus tekisi mieli laittaa sinne teksti, että älä kohtele huonosti tätä kirjaa. Monta hikipisaraa valui kun sitä tehtiin. Lastenkirjojen kuvittajat ja kertojat tekevät työnsä antaumuksella yksinkertaisesti siksi, että vain paras on kyllin hyvää lapsille."
Syntyy oivallus jota ei edes etsinyt
"Tämä on ehkä pelkkää mystiikkaa, mutta minusta tuntuu, että semmoinen mikä syntyy hitaasti, vaikka se olisi mekaanistakin suurelta osin, se myöskin syvenee. Ehkä se on monikerroksisempaa, kun sitä on tehty kauan ja perusteellisesti", pohtii Taruliisa Warsta työpajassaan.
"Ainakin tässä tekniikassa, kun veistän kaavioita ja kuuntelen radiota ja vietän tuntikausia näpräämisessä, ajattelen samalla hirveän paljon tekeillä olevaa työtä - enkä aina tietoisesti. Siinä samalla syntyy joku oivallus, jota en ole edes etsinyt. Ilmeisesti prosessi kypsyttää kuvaakin eteenpäin."
Taruliisa Warsta on kirjoittanut kirjansa Valamon luostarissa Heinävedellä. "Eniten tarvitsin työrauhaa. Valamossa voi olla ihan omissa oloissaan. Ei tarvitse huolehtia murkinasta eikä mistään."
Taruliisan kuvat koskettavat japanilaisia
Itkevän prinsessan tarinassa on suunnilleen neljäkymmentä kuvaa. Lähes yhtä paljon oli myös ensimmäisessä kirjassa Nuppu, Waldemar ja peitto (Lasten Keskus 1998).
"Kuvia on tosi pienet sarjat, noin 10-20 vedosta kustakin kuvasta."
Osa teoksen vedoksista on parhaillaan näyttelyssä Japanissa Kogen Illust Kan -galleriassa Yatsukatagessa, joka on tokiolaisten suosima lomanviettopaikka.
Japanilainen galleristi keksi Taruliisa Warstan työt 1995 Stockmannin grafiikkaosastolta. Sen jälkeen hänet on kutsuttu japanilaisgallerian kesänäyttelyyn joka toinen vuosi.
Muutamissa Warstan kuvakirjan hahmoissa, apupojassa ja prinsessan henkivartijassa, on itämaisia piirteitä.
"Itäkontakti oli sattumanvarainen", torjuu Taruliisa Warsta. "Ornamentiikka kyllä kiinnostaa. Luonnon ikiaikaiset muodot ovat käyttökelpoisia silloin kun kerrotaan ihmisen sisimmistä tunteista. Niissä on samanlaista ajattomuutta."
Toinen syy mahdolliseen itämaisuuteen on kuvitustekninen probleema. "Tarinan päähenkilöiden on pysyttävä itsensä näköisinä kuvasta toiseen. Sen takia pitää olla hirveän selkeitä, erottuvia kasvonpiirteitä, että heidät voi tunnistaa, vaikka vaatteetkin vaihtuvat."
Kaksi syntymäitkua ja onnen välietappeja
Uudessa kirjassa kuullaan prinsessan syntymäitku ja Joonaksen syntymäitku. Tapahtumat liikkuvat linnan ja metsän välillä.
"Lähtökohtana oli kaksi eri oloissa elävää lasta. Joonas on löytänyt korven keskeltä omenapuun taimen, hoitanut sitä ja saanut sen kasvamaan. Prinsessa vetää sen väärän johtopäätöksen, että jos hänellä olisi tämä omenapuu, hänkin voisi olla onnellinen", kertoo Taruliisa Warsta.
Kirjan prinsessan nimi oli ensin Lilli-Anna, mutta nimi vaihtui kustannustoimittajan lievästä ihmettelystä huolimatta. "Prinsessan luonne on tulinen ja tiitterä. Siksi nimeksi sopii paremmin Nelli Neilikka."
"Nykyään niin hirveästi puhutaan siitä, kuinka paljon on masennusta ja ilon puutetta, vaikka tavaraa on yltäkyllin. Tietyn perusmäärän jälkeen onni ei enää lisäännykään tavaraa lisäämällä. Tarina kumpuaa tästä havainnosta, joka ei ole vallankumouksellinen. Moni sen tietää."
Aluksi Taruliisa Warstalle riitti omenapuu. Mutta sitten se rupesi tuntumaan onnen välietapilta.
"Onko se mitenkään niin uskottavaa, että joku voisi koko ikänsä hoitaa omenapuuta ja olla onnellinen. Ei vaikka Luther opetti, että jos huomenna koittaisi maailmanloppu, istuta tänään omenapuu. Se voi antaa toivoa, mutta ei se koko elämän onneksi riitä, että hoitaa, kastelee ja vahtii omenapuuta, etteivät jänikset tule sitä syömään."
Syvin onni voi löytyä toisen ihmisen kohtaamisesta, ystävyydestä. Silloin ei tarvitse itkeä yksinään niin että terälehdet putoilevat omenapuusta.