Kun läpi ei päästy Raatteentien kautta, voi aina yrittää muita reittejä. Mielleyhtymää on vaikea välttää, kun on seurannut Venäjän aktiivisen ulkopolitiikan kohdistumista tällä kertaa Suomeen.
Venäjä sekaantuu häikäilemättä Suomen sisäisiin asioihin nostattamassaan lapsikohussa. Ulkovenäläiset sopivat kuin nakutettu Venäjän vaikutusvallan kasvattamispyrkimyksiin.
Venäjällä kadulla elävät lapset riemastuisivat, jos heidät otettaisiin huostaan Suomeen.
Arviot Venäjällä surkeissa oloissa elävistä katulapsista vaihtelevat vajaasta miljoonasta jopa neljään ja puoleen miljoonaan. Lapset ovat alttiita huumeille, väkivallalle, prostituutiolle ja rikoksille.
Suomalaiset vapaaehtoisjärjestöt ovat jo vuosia tehneet työtä Venäjän katulasten parissa.
Venäjän ylimmän johdon soisi tekevän edes jotain oman kansansa haavoittuvimmassa asemassa olevien lasten olojen ja elämän parantamiseksi. Sen sijaan suurvalta joutuu nöyrtymään, kun maan lapset turvaavat ulkomaiden armeliaisuuteen ja köyhäinapuun.
Ylin johto Venäjällä ei tee elettäkään hillitäkseen Suomen vastaista ala-arvoista kampanjointia, jota pääosin valtio-omisteisissa venäläismedioissa on viime aikoina harjoitettu. Viimeisenä tempauksena on suomalaistavaroiden boikotointi.
Loanheitolla ja mustamaalauksella on Venäjän valtaapitävien hyväksyntä. Muuten maailmaa nähnyt ulkoministeri Sergei Lavrov ei olisi kylmän viielästi kyseenalaistanut Suomea sivistysvaltiona.
Koskapa ulkoministeri Lavrov kertoi haastattelussa valheellisesti tuhansista Suomessa huostaanotetuista venäläislapsista, odotetaan enää, että presidentti Vladimir Putin heristää sormea.
Suomelle on monta tapaa osoittaa, kuten kenraalien puheet, venäläismedian auliisti rouskuttama disinformaatio, Nato-varoittelu ja viimeksi lapsikohujuttu, että Venäjä pitää Suomea etupiiriinsä kuuluvana vasallivaltiona.
Suurvallan ei tarvitsisi olla herkkänahkainen, mutta se haluaa olla. Eikä Venäjä ei häpeile röyhkeyttään. Venäjällä miehet ovat vaihtuneet, mutta ajattelu kumpuaa yhä isovenäläisestä sovinismista.
Isoviha, pikkuviha, sortovuodet, Siperia, talvi- ja jatkosota, kylmä sota, suomettunut yya-aika ja tympeä rähmällään olo pulpahtavat pintaan, kun tsaarit vaativat kuuliaisuutta.
Itärintamalla ehtikin sitten perestroikan päivien olla hiljaista ja suomalaiset olivat vähällä uskoa, että Venäjän kanssa voisi toimia ihan normaaliin tapaan. Itärajan takaa kuuluva möyke palauttaa suomalaisodotukset kohdalleen.
Venäjän motiivit ovat kyseenalaiset. Venäjä on viime aikoina toistuvasti nostanut esiin epäkohtia muissa maissa, koska Euroopan neuvosto on ihmisoikeusraporteissa läksyttänyt Venäjää ihmisoikeuksiin ja demokratiaan liittyvistä puutteista.
Suuta ei Suomessakaan ole pidetty kiinni esimerkiksi toimittajamurhista, joissa tappajat saavat kulkea vapaina.
Venäjän väitetyllä modernisaatiolla ei mene kovin hyvin. Päinvastoin. Keskusvalta ja autoritäärinen johtaminen ovat menneet kukonaskelin, vai pitäisikö sanoa, kurjen siiveniskuin, eteenpäin.
Aikaa myöten Venäjän uusi pullistelu viilentää Suomen ja Venäjän välisiä suhteita.
Suomessa asuvat venäläiset näyttävät tietävän tarkoin, mitä peliä Venäjä pelaa.
Ikävintä on, jos kiristyvät suhteet vaikuttavat hyvin Suomeen sopeutuneiden venäläisten ja suomalaisten välisiin suhteisiin.
Siitä Venäjä ei piittaa, vaan pyrkii tietoisesti suhteiden huonontamiseen, päästäkseen puuttumaan Suomen asioihin. Balteilla on tästä paljon enemmän kerrottavaa.
Olisiko Venäjässä miestä myöntämään virheensä ja aloittamaan liennytys?