seppo.ylonen@kaleva.fi
Kun on seurannut Italian tuoreinta hallituskriisiä, on mieliin hiipinyt ajatus, että tämän olen nähnyt aikaisemminkin. Sivistyssanoja tuntevat puhuvat déjà vu-ilmiöstä.
Toden totta, Italian politiikassa joko ratkotaan hallituskriisiä tai valmistaudutaan uusiin vaaleihin. Romano Prodin viime viikolla kaatunut hallitus oli järjestyksessä numero 61 toisen maailmansodan jälkeen. Keski-iäksi tulee 340 päivää, mihin Prodin keskustavasemmistolainen koalitio ei aivan yltänyt.
Jonkinlaista historian ironiaa on, että Prodin hallituksen kaatajiin kuului Giulio Andreotti, jonka alaisuudessa Prodi aloitti ministeriuransa 1980-luvulla. 88-vuotias Andreotti on yksi seitsemästä elinikäisestä senaattorista, joiden ikähaitari on välillä 78-97. Yksi tästä senioripoppoosta poti flunssaa kotona ja kaksi käänsi peukalon alaspäin, mikä riitti epäluottamuslauseeseen Italian parlamentin ylähuoneessa, senaatissa.
Italian sodanjälkeisen historian voimahahmolle, seitsemän hallituksen pääministerille Giulio Andreottille hallituskriisi on mitä kotoisin olotila. Hänen ensimmäinen hallituksensa vuonna 1972 kesti vain yhdeksän päivää. Aiemmin Prodia tukenut kristillisdemokraatti Andreotti halusi nyt näpäyttää hallitusta ulkopoliittisessa luottamusäänestyksessä siitä, että hallitus oli muutama viikko aiemmin ajanut läpi lain, joka toi oikeuksia homopareille.
Italian kroonisen poliittisen kriisin sylttytehtaaksi mainitaan usein vaalijärjestelmä, joka tuo parlamenttiin sirpaleisen puoluekentän. Prodin kaatuneessa hallituksessa oli yhdeksän puoluetta ja samalta pohjalta lähdetään uuttakin rakentamaan. Kun tuohon sateenkaareen mahtuu katolisia, vihreitä, maltillisia vasemmistolaisia ja monen kaliiberin kommunisteja, on selvää, että erimielisyyden aihe tulee eteen ilman ponnistelujakin.
Vaalilakeja remontoitiin 1990-luvulla. Tavoite oli, että parlamentissa edustettuna olevien puolueiden määrä harvenisi tuntuvasti. Tilanne näytti jo lupaavalta, kun puolueet ryhmittyivät kahteen suureen vaaliliittoon. Silvio Berlusconin johtamaa ryhmittymää on luonnehdittu keskustaoikeistolaiseksi ja Romano Prodin vetämää allianssia keskustavasemmistolaiseksi.
Puolueiden määrää ei vaaliuudistus kuitenkaan vähentänyt, vaan puolueet siirtyivät vaaliliittojen sisään. Kaiken lisäksi Berlusconi ehti ennen viime kevään parlamenttivaaleja muokata vaalilait taas uuteen uskoon. Nyt suunta oli kohti entistä suhteellista vaalitapaa, jonka avulla Berlusconi laskeskeli pysyvänsä paremmin vallassa. Suunnitelma meni myttyyn.
Prodin kaatuneen ja uudenkin hallituksen keskeisiin lupauksiin kuuluu Berlusconin vaalilakiremontin mitätöinti. Yksi pysyvä osa Italian poliittista kilvoittelua on riitely siitä, millä menetelmällä äänestyslippuja ynnätään vaaleissa. Samaa voi odottaa jatkossakin, sillä Italia ei ole yksi yhtenäinen maa, vaan se jakaantuu paitsi maantieteellisesti myös ideologisesti monella jakolinjalla. Saapasmaan asukkaita ei niin vain sullota samaan muottiin.
Prodin uudelle ministeristölle ei voi parhaalla tahdollakaan ennustaa pitkää ikää. Samat pienet kuppikunnat ovat valvomassa etujaan ja laskelmoimassa vaalimenestyksellä. Ainoa mikä ehkä pitää ne yhdessä on pelko Berlusconin paluusta.