Italian pääministeri Silvio Berlusconi tavoittelee ennennäkemätöntä vallan keskitystä länsimaissa ja lisäotetta maansa tiedotusvälineistä.
Ilman Italian presidentin Carlo Azeglio Ciampin väliintuloa olisi Italian uusi medialaki jo saanut lainvoiman. Ciampi kuitenkin käytti vähäisiä valtaoikeuksiaan ja jätti päättyneellä viikolla allekirjoittamatta lain, joka jo oli läpäissyt maan parlamentin molemmat kamarit. Nyt vaihtoehtoina on, että lakia muutetaan parlamentissa, tai se palautuu sellaisenaan takaisin presidentille, jonka olisi sillä kertaa pakko se hyväksyä.
Presidentti otti näin riskin poliittisesta kriisistä puolustaessaan maan tiedotusvälineiden moniarvoisuutta pääministerin pyrkimyksiä vastaan. Teko oli odottamaton ja rohkea, ja sai heti kiitosta eurooppalaisia ihmisoikeusjärjestöjä ja Etyjiä myöten. Italian tilanne on niin erikoinen, että tapahtumilla maassa on jo laajempaa periaatteellista merkitystä.
Italian tiedotusvälineiden keskittyminen pääministeri Silvio Berlusconin hallitseman dynastian käsiin on jo sellaisenaan ollut sananvapauden kannalta hyvin huolestuttavaa kehitystä, ja uusi laki pahentaisi vain tilannetta. Se poistaisi lähivuosina kaikki rajat sähköisten tiedotusvälineiden ja sanomalehtien ristiinomistukselta ja muuttaisi heti mainostulojen jakautumista pääministerin mediaimperiumia suosivasti. Berlusconi voisi toisin sanoen kasvattaa vaikutusvaltaansa entisestään itse esittämänsä lain perusteella.
Harvassa maassa tulisi edes periaatteessa kyseeseen, että hallitus ajaisi parlamentissa läpi lakiesitystä, joka hyödyttäisi suoraan pääministerin omia taloudellisia intressejä. Se, että Italiassa tämä on mahdollista, kertoo paljon maan poliittisesta kulttuurista.
Vaikuttaa siltä, että Berlusconi pyrkii yksi kerrallaan poistamaan kaikki pidäkkeet, joilla maan lainsäädäntö saattaa vielä jarruttaa hänen toimintaansa. Perustuslakituomioistuimen näkemykset ovat osa näistä pidäkkeistä: se nimittäin oli määrännyt, että keskittymisen vuoksi yksi Berlusconin kanavista olisi vuoden loppuun mennessä joko suljettava tai siirrettävä satelliittijakeluun.
Koska päätöksen kumoava uusi medialaki viivästyi, Italian hallitus päätyi pohtimaan hätäasetusta, joka siirtäisi tuomioistuimen antamaa määräaikaa. Tämäkin on jälleen yksi esimerkki poliittisen, taloudellisen ja mediavallan epäterveestä ja ennennäkemättömästä yhteenkietoutumisesta.
Berlusconi on Italian rikkain mies ja maan pääministeri. Hän omistaa tällä hetkellä suoraan tai epäsuorasti muun muassa kolme televisiokanavaa, sanomalehtiä, aikakauslehtiä, vakuutusyhtiöitä ja AC Milan -jalkapallojoukkueen. Lisäksi hänellä on pääministerinä vaikutusvaltaa valtiolliseen Rai-televisioyhtiöön, jonka rajoitettua yksityistämistä valmistellaan.
Käytännössä Italiassa ei ole Berlusconista riippumatonta merkittävää televisiotoimintaa. Sanomalehtiä on jäljellä, mutta Italian mainosmarkkinat ovat pääministerin imperiumin käsissä, ja uuden lain myötä ne olisivat sitä entistäkin enemmän.
Aiemmin Berlusconi on muun muassa hankkinut itselleen syytesuojan lahjusepäilyjä vastaan.
Italian EU-puheenjohtajuus päättyi epäonnistuneeseen Brysselin huippukokoukseen. Italian sisäpolitiikassa sen sijaan Berlusconi heiluttaa tahtipuikkoa saaden tuloksia aikaan. Jo nyt hän on synnyttänyt tilanteen, joka on syvästi epäterve. Jos uusi medialaki tulee voimaan, Italia on astunut taas askeleen pidemmälle tiellä, jota minkään demokraattisen maan ei tulisi kulkea.