Silvio Berlusconi on jälleen Italian pääministeri. Äänestäjille tarjotut vaihtoehdot olivat kuitenkin vähissä, eikä maan talouden ja politiikan syviin vaikeuksiin ole aihetta odottaa pikaista ratkaisua.
Italialainen ikiliikkuja on yhä voimissaan. Maan pääministerin nimi on nyt jo kolmannen kerran Silvio Berlusconi. Äänestäjistä riittävän suuri määrä on jälleen antanut hänelle tukensa syistä, joita maan ulkopuolella on joskus työlästä ymmärtää.
Berlusconi on upporikas liikemies, jolla on tiukka ote maan tärkeimmistä tiedotusvälineistä ja joka poliitikkona tuntuu muuttavan lakeja oman etunsa mukaan korruptiosyytteitä välttääkseen. Hänen linjansa on populistinen, ja Italian ulkopuolella hänelle lähinnä naureskellaan. Rahavallan, mediavallan ja poliittisen vallan yhdistelmä kaikkineen on jotain, jota demokratiassa ei odottaisi näkevänsä.
Silti Berlusconi sai vakuuttavan vaalivoiton. Parlamentin molemmissa kamareissa on hallitsemiseen riittävä enemmistö olettaen, että yhteistyö hyvin menestyneen Pohjoisen liigan kanssa toimii. Ellei toimi, edessä on uusi hallituskriisi.
Niin oudolta kuin se voikin kuulostaa, Italian politiikassa Berlusconi on nyt uskottavin vaihtoehto. Romano Prodin lyhyeksi jäänyt pääministerikausi oli maan kannalta hukkaan heitettyä aikaa. Hyvin kirjavalta pohjalta koottu vasemmistokeskustahallitus ei lopulta saanut aikaan muuta kuin oman kaatumisensa, ja samaan aikaan maan talous on vauhdilla kehittynyt huonompaan suuntaan. Ennenaikaisiin vaaleihin vasemmisto ei keskuudestaan löytänyt kyllin uskottavaa keulakuvaa.
Alati jatkuva valtakamppailu oikeiston ja vasemmiston välillä kallistui siis jälleen oikeiston voittoon. Jos entisiin merkkeihin on mitään uskomista, Italian seuraavissa vaaleissa mennään vuorostaan toiseen suuntaan. Politiikan heiluriliike jatkuu, mutta politiikka itsessään pysyy epävakaana.
Näihin vaaleihin osallistui aluevaalit mukaan lukien uskomaton määrä eli 158 puoluetta. Parlamenttiin niistä pääsi vain kuusi, kun edellisvaalien jäljiltä siellä oli 28 puoluetta. Näin ajatellen Italian politiikka vakautui. Jos Pohjoisen liitto pysyy Berlusconin liittolaisena, hän voi hyvinkin hallita koko vaalikauden. Sotien jälkeen samaan on pystynyt vain yksi hallitus - eli Berlusconin edellinen kokoonpano.
Lähtökohta uudistuksiin siis olisi hyvä, ja juuri talouden saamista kuntoon äänestäjät toivoivat. Mutta jos Berlusconilla on jokin vakuuttava talousohjelma, ei hän sitä ainakaan vaalikampanjassaan kertonut. Aluksi hän aikoo yrittää pelastaa lentoyhtiö Alitalian konkurssilta ja ratkaista Napolin jäteongelmat. Mutta molemmat tapaukset ovat vain oireita siitä, mikä Italiassa on syvemmin vialla.
Maan taloutta ei voi uudistaa uudistamatta politiikkaa. Italian parlamenttilaitos on Euroopan ilmeisesti kallein ja tehottomin: sen molemmissa kamareissa istuu yhteensä lähes 900 kovapalkkaista edustajaa. Puoluekenttä on kroonisen epävakaa. Koko hallintojärjestelmä kaipaa perusteellista remonttia, mutta sellaisesta ei näy merkkejä. Liian moni sisäpiiriläinen menettäisi omia etujaan.
Berlusconin voitto ei merkitse mitään äärioikeiston nousua. Sellainen pelottelu on turhaa. Sen sijaan demokratian kriisistä voi kyllä puhua. Italian politiikka on jo vuosikaudet pyörinyt Berlusconin henkilön ympärillä. On oltu joko hänen puolestaan tai häntä vastaan. Sama näyttää jatkuvan, ja sinä aikana maan rakenteellisiin ongelmiin on ilmeisen turha odottaa todellisia ratkaisuja.