Sisäministeri Ville Itälä työntää suojelupoliisille ainakin muodollisen päätöksen siitä, julkistetaanko - vai jätetäänkö julkistamatta - Yhdysvalloista Suomeen tulleet yhteensä 30 nimeä sisältävät nimilistat DDR:n salaisen palvelun kanssa yhteistyötä mahdollisesti tehneistä suomalaisista. Ratkaisu viittaa siihen, että historian epämääräisiä sivuja jätetään taas pölyttymään suojelupoliisin kassakaappiin. Näinhän tapahtui jo ensimmäiselle 20 nimen listalle 1990 silloisen presidentin Mauno Koiviston ja silloisen suojelupoliisin päällikön Seppo Tiitisen päätöksellä.
Itälän perustelut ovat erikoisia. Yhtäältä hän lykkää päätöksen suojelupoliisille, mutta linjaa käytännössä toisaalta, ettei nimiä voi julkisuuslain pykälien perusteella julkaista. Miten voi tehdä itsenäisen päätöksen, kun sen sisältö on jo ylhäältä annettu?
Menetelmä on tuttu byrokratiasta, jossa vastuuta siirretään paikasta toiseen. Itälän vastaus eduskuntakyselyyn viittaa siihen, että hallituksessa olisi asiallisesti tehty päätös jättää nimilistat piiloon ja että suojelupoliisi tekisi vain nimellispäätöksen. Tapa muistuttaa Soneran umts-kaupoista nähtyä näytelmää, jossa vastuuta lykättiin edestakaisin niin, ettei se lopulta ollut kunnolla missään.
Yksityisyyden suojan kannalta on selvää, ettei julki tule antaa nimiä, joista on vain epämääräisiä vihjeitä. Jos suojelupoliisi arvioi, etteivät listat anna perusteita esitutkintaan, se pitää kertoa julkisuuteen selkeästi. Se olisi yleisen ja etenkin myös listoilla olevien henkilöiden edun mukaista. Muutoin ihmisiä roikutetaan löysässä hirressä.
Sopii myös toivoa, että arvio esitutkinnan perusteiden puuttumisesta nojaisi tosiasioihin eikä poliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen eikä siihen, että haluttaisiin suojella listoilla mahdollisesti olevia korkea-arvoisiakin nimiä.