Kun Yhdysvallat lähetti joukkoja Irakiin, sotaretkeä perusteltiin myös siten, että näin demokratia alkaisi juurtua muihinkin itsevaltaisiin arabimaihin. George W. Bushin hallinnon mieleen tuskin tuli, että vanha valta murtuilisi siten kuin on nähty Tunisiassa, Egyptissä ja ehkä pian monessa muussakin arabivaltiossa.
Arabimaiden kansannousut muistuttavat Itä-Euroopassa 20-30 vuotta sitten nähtyjä kumouksia. Neuvostoliitossa ja sen satelliiteissa valtaa pitivät samantapaiset klikit kuin arabimaissakin.
Aivan kuten usein Itä-Euroopassa, arabimaidenkin kansannousut ovat lähteneet liikkeelle elintarvikkeiden hintojen noususta. Oman mausteensa arabimaiden mullistuksiin antaa niiden suuren, koulutetun ja työtä vailla olevan nuorison epätoivo.
Arabimaiden kuohunta tuottaa ulkomaailmalle päänvaivaa. Harvalla on syytä suruun itsevaltaisten hallintojen kaatumisten takia, mutta vain jos niiden tilalle ei tule kiihkomielisiä islamistisia vallanpitäjiä. Mitä enemmän itsevaltiaiden tilalle tulisi maltillisia oppositiovoimia, sitä enemmän olisi mahdollista tasoittaa ulkomaailman ja islamilaisen maailman epäluuloja ja viedä kasvualustaa terrorismilta.
Tunisia ja Egypti on islamilaisista maista Turkin jälkeen länsimaisimmasta päästä. Jos kansannousut alkavat horjuttaa vallanpitäjiä niissä muissakin, itsevaltiaiden tilalle saattaa nousta islamistisia voimia.
Ainakin Egyptissä mullahien vallan mahdollisuus näyttää ainakin nyt epätodennäköiseltä: kaduilla on uskonnollisesti maltillisia keskivertoegyptiläisiä, jotka ovat vain saaneet mittansa täyteen ja päässeet pelkonsa yli. Tunisian ja Egyptin kansannousut ovat myös ensimmäisiä kumouksia, joissa internetillä ja muilla vaikeasti tukahdutettavilla moderneilla viestintävälineillä on ollut aivan ratkaiseva rooli.
Aivan muusta kuin ääri-islamista kumpuava liikehdintä on ymmärretty Yhdysvalloissa, jolle Egypti on tärkein arabiliittolainen. Yhdysvallat on alun epäröinnin jälkeen näyttänyt Mubarakille ovea. Mubarakia tukevat enää vain hänen vallastaan hyötyvät ja ja omaa nahkaansa pelkäävät vanhoillisimmat arabimaat.
Mubarakin hallinnon kaatuminen on enää vain ajan kysymys. Suurin huolenaihe liittyy siihen, jääkö sen jäljiltä aina vaarallinen valtatyhjiö. Pulmallista on sekin, ettei oppositiovoimilla ole kiistatonta johtajahahmoa. Valtatyhjiö ja sekasorto avaisivat tietä valtaan niille, jotka ovat parhaiten järjestäytyneet. Islamilaisessa maailmassa tämä nähtiin 1979 Iranissa, missä shaahin kaatuminen nosti erilaisista oppositiovoimista valtaan mullahit.
Vanha valta yritti kääntää tilanteen edukseen ensin lähettämällä kaduille kannattajiaan luomaan sekasortoa saadakseen tekosyyn musertaa kansalaisvastarinta väkivalloin. Sitten lupailtiin neuvotteluja opposition kanssa, pyydettiin anteeksi väkivaltaa ja kerrottiin, ettei Mubarakin poikakaan pyrkisi presidentiksi. Perjantain rauhalliset mielenosoitukset todistivat, että kaikki temput olivat epäonnistuneet.