Terveys: Ou­lu­lai­nen Olli Jun­tu­nen meni vat­sa­ki­vun takia lää­kä­riin, samalla löytyi keuh­ko­ve­ri­tulp­pa

Pääkirjoitus: Koulua ei saa uu­vut­taa uu­dis­tus­myl­lä­käl­lä

Kolumni

Itä-Ana­to­lian alue­ke­hi­tys poh­joi­sen his­to­rian pei­lis­sä

Tilastotietojen mukaan täällä asuu onnettomia ihmisiä, luki viestissä, jossa sain kutsun pitämään konferenssiesitelmän itäturkkilaisen Muşin kaupungin Alparslan-yliopistoon.

Tilastotietojen mukaan täällä asuu onnettomia ihmisiä, luki viestissä, jossa sain kutsun pitämään konferenssiesitelmän itäturkkilaisen Muşin kaupungin Alparslan-yliopistoon.

Konferenssin teemana oli Itä-Anatolian sosiaalinen kehitys erityisesti teollisuuden, energiatuotannon, koulutuksen, kulttuurin, maanviljelyksen, taiteen ja turismin näkökulmista. Tehtävänäni olisi pohtia kulttuurin merkitystä ja mahdollisuuksia osana perifeerisen ja monin tavoin ongelmallisen alueen sosiaalista kehitystä.

Muşin kaupunki sijaitsee Turkin itä-kaakkoisosassa kurdialueella, jonka maantieteellisesti lähimmät rajanaapurit ovat Syyria ja Irak. Armenian läheisyys elää vahvana alueen kulttuurissa ja historiassa.

Jäin pohtimaan, mitä annettavaa itselläni – Turkin oloihin ja historiaan viime vuosikymmenien aikana jonkin verran paneutuneenakin – olisi tuohon keskusteluun, kun oma tutkimukseni juuri nyt suuntautuu ensisijaisesti pohjoiseen historiaan.


Lähi-idän oloja hyvin tunteva kollegani kohotti kulmiaan, kun ehdotin, että valtavista historiallisista, sosiaalisista ja poliittisista eroista huolimatta olisi kiinnostavaa tarkastella myös mahdollisia yhtäläisyyksiä Lapin ja Itä-Anatolian välillä – sekä tutkimusteoreettisesta että käytännöllisestä näkökulmasta.

Mutta miksi ei, jos teollisuuteen, energiantuotantoon, koulutukseen, kulttuuriin, maanviljelykseen, taiteeseen ja turismiin lisättäisiin vielä historia ja koulutukseen liittyen yliopiston rooli osana alueellista kehitystä?

Riittävän pitkällä aikavälillä voidaan yhtäläisyyksiä osoittaa: muusta maasta poikkeava historia traumaattisine vaiheineen ja haastavammat ilmasto-olot, monietninen väestö ja vähemmistökulttuurien kiistelty asema, ulkopäin annettu perifeerinen status, luonnonresurssien hyväksikäyttö, muuta maata alhaisempi koulutustaso ja palveluiden eriarvoisuus, maan sisäinen muuttoliike, turismiteollisuuden ristiriidat, nuoret ”provinsiaaliset” yliopistot, niiden perustamisvaiheeseen liittyvät aluekehitysodotukset ja tämänhetkiset paineet…

Ja lopulta kysymys siitä, miten humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen keinoin voitaisiin tehdä näkyväksi ja purkaa periferiaan kohdistunutta mielen ja historian kolonisaatiota.


Kesken kiireisimmän konferenssivalmistelun Turkki koki vallankaappausyrityksen ja kurdiaktivisteihin liitettyjä attentaatteja. Yliopistoja ajettiin alas, ja niiden henkilökuntaa pidätettiin tehtävistään. Tuossa vaiheessa myös viestintä kävi epäselväksi ja monitulkintaiseksi.

Suurin osa ulkomaisista osallistujista perui tulonsa konferenssiin. Näin sen kansainvälisyyden aste jäi varsin vähäiseksi, mikä oli suuri harmi kaikkien osapuolten kannalta ja erityisesti Itä-Anatolian yliopistojen verkostolle, jolle juuri nyt olisi ollut tärkeää osoittaa yhteytensä kansainväliseen tiedeyhteisöön.

Konferenssin avajaisistunnossa perinteisesti Atatürkille varattu hiljainen hetki omistettiin heinäkuun 15. päivän vallankaappausyrityksen uhrien muistolle. Sen jälkeen yhdyttiin kansallislauluun Turkin lipun liehuessa kateederin näytöllä.

Auditorion ikonografia oli kiinnostava. Oikealla seinällä oli asiaankuuluvasti kolmimetrinen kokovartalokuva Mustafa Kemal Atatürkista, mutta hänen katseensa kääntyi sivuun.

Vastapäisellä seinällä presidentti Erdoğanin pistävä katse porautui suoraan kohti Atatürkia.


Syyskuun 27. päivän Kalevassa Seppo Ylönen totesi suomalaistoimittajasta tuntuneen erikoiselta, kun ”ison liikeyrityksen [Turkish Airlinesin] hallituksen puheenjohtaja puhui suuren yleisön edessä palavasti poliittisista asioista”. Sama kiusaantuneisuus – joskaan ei yllättävä – vaivasi suomalaisen konferenssivieraan mieltä, kun avajaisistunnossa kehitysministerin poliittinen palopuhe sai konferenssiaikataulut sekaisin.

Tätä seurannut AK-puolueen parlamentaarikon puhe nosti toistuvasti esiin kolmen vuoden takaiset Gezi-mielenosoitukset: kun kansalla on laillisesti ja demokraattisesti valittu hallitus, sillä ei ole oikeutta lähteä kaduille osoittamaan mieltään tätä vastaan. Päättely sisältää ristiriidan, kun lakiin ja demokratiaan vedoten kielletään kansalta oikeus kokoontumisen ja mielipiteen ilmaisun vapauteen.

Loppupaneelin varsin suorasukaisiakin puheenvuoroja kuunnellessa tuntui, kuin olisi osallistunut aivan eri konferenssiin. Mutta kuten usein käy, kaikkein vakavimmat keskustelut käytiin lopultakin virallisen ohjelman ulkopuolella, tauoilla ja yksityistiloissa, ulkopuolisten korvien kuulemattomissa.

Monet kysymykset koskivat kurdien asemaa Pohjoismaissa. Erityisesti mieleeni jäi nuoren tutkijan näköalaton tilannekuva: Tämän päivän Turkissa selviytyminen edellyttää kaksoisviestintää ja kaksoiselämää, julkista ja yksityistä, joilla ei ole tekemistä keskenään. Ennen pitkää se johtaa kaksoisidentiteettiin, jonka kanssa on mahdotonta elää.


Marja Tuominen on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.