Toim. Elina Sadeniemi ja Jouni Hyvönen. SKS 2002.
"Isän on helpompi saada lapsia kuin lasten todellinen isä", lausahti 1400-luvulla elänyt paavi Johannes.
Isänä olemisen monimuotoisuus ilmenee hyvin Isää etsimässä -kokoelmasta, johon on kerätty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Svenska litteratursällskapetin ja sosiaali- ja terveysministeriön vuonna 1999 järjestämän kirjoituskilpailun tuloksia.
Kilpailuun tuli lähemmäs 600 vastausta, joista yli puolet naisilta. Suurin vastaajaryhmä oli 1930-40-luvuilla syntyneet. Vanhimmat vastaajista olivat syntyneet 1900-luvun alussa, nuorimmat 1990-luvulla.
Kirjoitusten lajivalikoima ulottuu perinteisestä muistelusta runoon ja kaunokirjalliseen esitykseen, johon sisältyy vaikkapa vuosikymmeniä sitten käytyä dialogia.
Kokoelmassa on mukana 39 kirjoitusta isiltä ja lapsilta. Työteliäs ja poissaoleva isä, juoppo isä, turvallinen isä, leikkisä isä, katuva tai suhdetta lapsiin pohdiskeleva isä. Isän osuutta ongelmoivat niin isät kuin lapset. Isyys ei ole sivurooli.
Isä on kaivattu, vaikka toisenlaisiakin ääniä kuuluu.
"Vieläkin ihmettelen, kun tv-ohjelmissa lapset iloitsevat kun isä tulee kotiin. Meidän perheessä juhlan aihe oli se, että isä lähti jonnekin", kirjoittaa vuonna 1956 syntynyt nimimerkki Inkku-Sinkku. Hän päättää muistelmansa surullisen painokkaasti: "Pysy haudassasi isä."
Kirjoittajien muistoilleen antamat otsikot kertovat tunteista - kuten Ei ystäviä, vain isä ja poika, Isätön, Yksinhuoltajaisänä, Ukkoperkele, Omassa marinadissa.
Valoisimpia on teoksen aloittava 5-6 -vuotiaan Annan äidilleen sanelema juttu Kerron: isä on vanha. Siinä isä on kiva, tasapuolisuuden nimissä myös äiti on kiva, ja ennen kaikkea Anna itse on kiva.
Sodankyläläinen Paula Alajärvi (s. 1945) muistelee isää ehdottomana humoristina. Hän päättää tarinansa: "Tänään tulee tasan kuusi vuotta isän kuolemasta. Mietin, mitenkähän hänellä on aika kulunut siellä iäisyydessä. Luulen, että työn touhussa, ulkohommissa enimmäkseen - säähän tuskin on esteenä. Juttujen lomassa kajahtaa taivaallisilta taukotulilta silloin tällöin naurunremahdus ja Jumala kuuntelee ja hymyilee lempeästi kuin isä..."
Pertti Hemánus (s. 1934) on kirjoittanut kirjeen kolmelle lapselleen: "Koettakaa kaikki ymmärtää, miten tärkeitä te olette minulle. En saa sitä sanotuksi teille millään muulla kuin tällä tavalla."
Isien ja lasten toiveet voivat olla kovin erilaisia. Alle kolmikymppinen mies kertoo, kuinka isä halusi hänestä muusikkoa tai tanssijaa ja piti typeränä urheilua, joka pojalle oli silloin koko elämä.
Uusimmassa suomalaisessa romaanikirjallisuudessa on arvioitu uudelleen sekä äidin että isän roolia. Tabuja on puhkottu ja säröt tunnustettu. Samanlaista kulissien kaatamista on myös Isää etsimässä -kokoelman teksteissä.
Kuten elämäntarina yleensäkin, kertovat nämä isämuistelmat yhtä paljon kohteesta kuin kirjoittajasta. Ne ovat palanen molempia. "Isätarina jatkuu kuin elämäkerta, se ei ole koskaan valmis. Sitä rakennetaan ja tulkitaan aina uudelleen elämän varrella", sanovat teoksen toimittajat.
Olisiko muistelutyön todellinen lohtu se, että aina on mahdollista löytää uusi näkökulma omaan historiaan, myös silloin kun ei suoraan puhu itsestään.