Israelin vaalit eivät tarjoa mitään näkymiä siitä, että väkivallan umpikujasta voisi olla pääsyä pois.
Pääministeri Ariel Sharon on luvannut israelilaisille rauhaa ja turvallisuutta. Hänen kaudellaan molemmat ovat olleet tavallisilta kansalaisilta kauempana kuin koskaan. Ennen Sharonin kautta eivät bussit, kahvilat ja ostoskeskukset ole muuttuneet sotatantereiksi.
Normaalin poliittisen logiikan mukaan lupauksiensa toteuttamisessa epäonnistunut poliitikko joutuisi väistymään, saati sitten poliitikko, joka ennen vaaleja joutuu keskelle epämääräistä korruptioskandaalia kuten Sharon. Mutta normaalit säännöt eivät päde Israelissa. Pääministerin puolue Likud sai äänestäjiltä vankan tuen, ja samalla tärkein kilpakumppani, entinen maan valtias työväenpuolue vajosi yhä alemmas.
Vaalien jälkeen Sharonin valta-asema on kiistaton, mutta Israelin pääministerin tehtävässä ei ole tällä hetkellä mitään kadehdittavaa. Hän ei voi hallita yksin, ja hänen tekemillään ratkaisuilla on maailmanpoliittista merkitystä.
Oikeistopoliitikko Sharon on Israelin nykyisessä poliittisessa maisemassa pikemminkin keskellä. Tämä johtuu siitä, että perinteinen vasemmisto on ohentunut ja että uskonnollinen äärioikeisto on hyvin radikaaleilla linjoilla suhteessa palestiinalaisiin. Jos Sharon ottaa hallituskumppaninsa oikealta, hänen kätensä ovat sidotut: ratkaisuna konfliktiin voi olla vain voimankäytön lisäys.
Ulkomaailman kannalta kestävimmän tuntuisessa hallitusratkaisussa työväenpuolueella ja hyvin vaaleissa menestyneellä maallistuneella Shinui (Muutos)-puolueella olisi sijansa. Laaja, kolmen pääpuolueen kokoonpano antaisi Sharonille poliittisesti paljon tilaa toimia, mutta voi hyvin olla, ettei työväenpuoluetta hallitukseen nyt saada. Uudet vaalit jonkin ajan kuluttua eivät ole mahdottomuus, ellei kestävää hallitusratkaisua löydy.
Työväenpuolue on romahtanut sitä mukaa kun sen Oslossa neuvottelema rauhansopimus on valunut Lähi-idän hiekkaan. Palestiinalaisten itsemurhaiskut Israelissa ja israelilaisten kostoiskut Palestiinan alueilla ovat synnyttäneet kierteen, jolle ei näy loppua. 1990-luvun toiveikkuudesta ei ole enää mitään jäljellä. Jotain turhautumisesta kertoo sekin, että tiistain vaalien äänestysprosentti oli Israelissa alhaisin kautta aikain.
Lähi-idän rauhantoiveiden katoamisesta ei voi syyttää yksin Sharonia. Jos palestiinalaisten johtaja Jasser Arafat olisi aikanaan osoittanut joustavuutta neuvotteluissa, tilanne voisi olla nyt toinen. Nyt enää on utopiaa odottaa, että Sharon ja Arafat voisivat päästä keskenään ratkaisuun.
Mutta utopiaa on myös odottaa, että konflikti ratkeaisi Sharonin tavalla vastaamalla kovaan vielä kovemmalla. Hän ei halua tuhota palestiinalaisvaltiota, mutta haluaa, että palestiinalaiset lopettaisivat ensin väkivallan, neuvottelisivat sitten ja rakentaisivat Israelin naapuriin demokraattisen valtion.
Tämäntapainen ratkaisu voisi olla kuviteltavissa, jos Palestiinassa olisi johtaja, jolla olisi sen saavuttamiseen tarvittava arvovalta. Sellaista ei ole. Israel on tehokkaasti edistänyt sitä, että Arafatilta on ote kirvonnut käsistä. Israelin kovaotteiset toimet radikalisoivat palestiinalaisryhmiä entisestään, ja taistelun jatkumisen nimiin vannotaan.
Rauha ei näytä mahdolliselta, ja Irakin sodan seurauksia voidaan vain arvailla. Israel näyttää olevan umpikujassa, jonka avaamiseen tarvittaisiin pikemminkin ihme kuin uudet vaalit. Ihmettä voidaan odottaa, mutta toistaiseksi jatkuva väkivalta ja sen uhka on realistisin vaihtoehto.