Israelin joutuminen kauan odotettuun hallituskriisiin luo vain pieniä toiveita siitä, että maa olisi nousemassa lähiaikoina pääministeri Ariel Sharonin pelkkien sotilaallisten ratkaisujen linjalta takaisin neuvottelupöytään palestiinalaisten kanssa. Sharonilla on mahdollisuuksia rakentaa väliaikainen hallitusratkaisu. Jos taas maassa järjestettäisiin talvella ennenaikaiset vaalit, hänellä olisi silloinkin kohtuulliset kortit kädessään.
Se on sääli, sillä kenraalin yksiviivaisen brutaali strategia ei luo väkivallan loiventumisen näköalaa. Hän näyttää suhtautuvan tien varrelle jääviin omiin ja vihollisten ruumiisiin kuin suuren päämäärän pyhittämiin siedettäviin kustannuksiin. Hänen vaalilupauksensa turvallisuuden palauttamisesta israelilaisille perustui vanhakantaiselle ajattelulle, jonka Yhdysvaltain käymä terrorisota näyttää ajankohtaistaneen.
Sharon neuvottelee äärioikeistolaisten pienpuolueiden kanssa uudesta enemmistöhallituksesta. Avainasemassa on Avigdor Liebermanin johtama Israel Beitenu -puolue, jonka seitsemän parlamenttipaikkaa riittäisivät Sharonille. Mielipiteet äärioikealla kuitenkin jakautuvat. Benyamin Netanyahua seuraavaksi pääministeriksi kannattava Lieberman on ilmoittanut vastustavansa hallitukseen menoa.
Mielipidemittaukset Sharonin oman Likud-puolueen sisällä osoittavat hänen ja Netanyahun kannatuksen olevan varsin tasoissa. Rauhanprosessiin vähintään yhtä kielteisesti suhtautuva Netanyahu haluaisikin nopeasti ennenaikaiset vaalit, kun taas Sharon pelaa aikaa. Hän on ilmoittanut aikovansa hallita pienpuolueiden tuella ainakin tämän vuoden loppuun.
Israelissa äänestäjät valitsevat suoraan pääministerin, ja Yhdysvaltain Irak-politiikan koventuminen talvella käytännön toiminnaksi toimisi ilmeisesti Sharonin eduksi. Häneen luotettaisiin kaiketi eniten kriisin uhatessa ja yhdistäessä kiisteleviä ryhmittymiä. Yleisen israelilaisennusteen mukaan vaaleihin mennäänkin aikaisintaan keväällä, jolloin Irak-kuvio lienee selkiintynyt.
Sharon on jo saanut uudeksi puolustusministeriksi asevoimien entisen komentajan Shaul Mofazin, joka tunnetaan kovan linjan kannattajana. Hän on muun muassa vaatinut Jasser Arafatin karkottamista. Amerikkalaiset eivät toivo kuitenkaan hallituspolitiikan kääntyvän enää nykyistä jyrkempään suuntaan.
"Kansallisen yhtenäisyyden" hallitus istui 20 kuukautta tehden erittäin kovia ja sisäisesti repiviä sotilaallisia ratkaisuja. Työväenpuolue istui panttivankina tarkoituksenaan hillitä politiikan oikeistolaisuutta - ja menetti pahasti uskottavuuttaan. Terrorismin vastainen taistelu jätti jalkoihinsa talouden, jonka alamäki on merkinnyt muun muassa työttömyyden ja eriarvoisuuden lisääntymistä.
Hallitus kaatui lopulta haetun tuntuisesti kiistaan sinänsä pienestä määrärahasta miehitettyjen alueiden siirtokunnille, jotka ovat kuitenkin Sharonin lempilapsia. Työväenpuolue ei hyväksynyt uutta, laajasti vastustettua siirtokuntarahaa vaan lähti, vaikka sen olisi pitänyt lähteä jo ajat sitten rakentamaan omaa rauhanohjelmaansa. Puolueen johtopäätöstä voi sanoa oikeaksi mutta perustetta vääräksi.
Sharonin politiikkaa puolustusministerinä toteuttanut labourin johtaja Binyamin Ben-Eliezer haki ilmeisesti samalla parempia asemia äänestykseen, jolla valitaan puolueen seuraava pääministeriehdokas 19. marraskuuta. Hänellä on kaksi pahaa kilpailijaa. Ben-Eliezer vihjaisi myös, että palestiinalaispolitiikassa on aika esittää myös diplomaattinen vaihtoehto.