On ennenkuulumatonta, että taas uusi teleurkintatapaus nousi esiin ja siihen ovat sekaantuneet myös poliisit. Vikaa on valvonnassa ja asenteissa.
Viestintäsalaisuus on perustavaa laatua oleva kansalaisoikeus, johon voidaan kajota vain erittäin perustellusta syystä ja oikeuden tekemällä päätöksellä. Aivan viime aikoihin saakka asiaa on pidetty itsestäänselvyytenä. On valitettavaa, että käsitystä on jatkuvien teleurkintaa koskevien uutisten takia pakko tarkistaa.
Nyt syyteharkinnassa olevassa jutussa epäillään ainakin viittä henkilöä tuolloisen pääministerin Paavo Lipposen ja tämän autonkuljettajan käyttämien puhelimien teletunnistetietojen urkinnasta. Jos syyteharkinta johtaa syytteen nostoon, kysymys on törkeästä viestintäsalaisuuden rikkomisesta. Rikos on erittäin vakava, sillä siitä saa aina vankeustuomion, enimmillään kolme vuotta.
Uusin teleurkintaepäily on, jos mahdollista, monella tapaa vielä aikaisempiakin tapauksia puistattavampi. Epäiltyjen joukossa on kaksi Soneran työntekijää, kaksi poliisia ja valtioneuvoston entinen turvallisuuspäällikkö eli henkilöitä, joiden tulisi olla keskivertoa paremmin perillä siitä, mikä on laillista ja mikä ei. Ollaan heikoilla jäillä, jos epäillyt poliisit todella jättivät hakematta tuomioistuimen luvan teletunnistetietojen saantiin sen takia, että näin asia ei putkahtaisi julkisuuteen.
Pääministeri Lipposen autonkuljettajan epäiltiin vuosina 1997-98 soittaneen yksityispuheluja pääministerin kahdella puhelimella. Suomeksi sanottuna on kyllä ammuttu hyttystä tykillä. Teletunnistetietojen laillinenkin kaivelu olisi ollut yliampuva keino, sillä kysymys oli mitä ilmeisimmin huonosta työilmapiiristä valtioneuvoston kuljetusyksikössä. Työpuhelimen väärinkäyttöön luulisi voivan puuttua muullakin tavoin.
Kolmas ja kenties kaikista huolestuttavin kysymys on kuitenkin se, ovatko julki tulleet kolme tapausta vain jäävuoren huippu. Tutkintahan lähti liikkeelle siitä, että teleyhtiö Soneran entinen johto kaivatti esille teletunnistetietoja suuresta määrästä henkilöitä. Yhtiö uumoili heidän kertoneen ulospäin epämiellyttäviä tietoja yhtiön todellisesta kriisitilanteesta entisen pääjohtajan Kaj-Erik Relanderin aikana. Jutun toinen haara koski sisäministeriön entisen kansliapäällikön naisystävän teletietojen urkintaa. Tätä koskenut syyte kaatui käräjäoikeudessa.
On verta hyytävää ajatella, kuinka tehokkaasti ketju näyttää toimineen. Yksi taho tarvitsi teletunnistetietoja, toinen taho katsoi lain kiertoa sormien läpi ja kolmas taho hankki tiedot. Näinkö yksinkertaista se on ollut?
Vaikka tutkintaprosessi on vielä kesken ja oikeusprosessi vasta tulossa, siitä huolimatta jo nyt on selvää, että vikaa on sekä valvontajärjestelmässä että asenteissa. Sisäministeriön on lain mukaan valvottava poliisin telekuuntelu- ja valvontatoimia. Julki tulleet seikat osoittavat kiistatta, että sisäministeriön vastuulla olevassa valvonnassa on totisesti tehostamisen varaa. On pidettävä huolta, ettei isoveli valvo. Sisäministeri Kari Rajamäen sanojen on muututtava myös teoiksi.
Vielä vaarallisempi on asennekysymys. Tapauksista on valitettavan helppo tehdä johtopäätös, että yksityisyyden suojaamia teletunnistetietoja halunneet ovat olleet valmiit tekemään mitä tahansa, laittomuuksiin asti, päästäkseen tavoitteeseensa. Tällainen meno on kyllä tuiki tavallista epädemokraattisissa yhteiskunnissa, mutta oikeusvaltion ja moderniin kansalaisyhteiskuntaan se ei voi missään nimessä kuulua. Huono tarkoitus on pyhittänyt vielä huonommat keinot.