Riittää siinä tavallisella kadun tallaajalla ihmettelemistä kun talousviisaat ja politiikan valopäät kajauttelevat julki julistuksiaan siitä, mitä pitäisi tehdä kun ei mene hyvin.
Talous pitäisi saada kasvuun ja pelimerkkejä jaettavaksi, kuka niitä sitten mitenkin jakaisi.
Toiset antaisivat vapaiden markkinavoimien temmeltää rauhassa, vaikka historia on osoittanut että sellainen meininki johtaa aika ajoin vapaaseen pudotukseen. Toisella puolella halutaan kahlita markkinavoimien vapautta juuri kyseisestä syystä.
Edellisten välissä on koulukunta, jonka nokka kääntyy milloin mihinkin suuntaan päivän kurssin mukaisesti, kuin tuuliviiri.
Ota siinä sitten selvää, mikä olisi oikea tapa hoitaa asioita, kun viisaidenkin viestit ovat keskenään ristiriitaisia.
Yhtä mieltä ollaan lähinnä siitä, että jotakin tarttee tehdä. Syitä ja seurauksia syynätään suurennuslasin kanssa.
Viime aikoina on monien talousoppineiden suulla viestitetty, että epätasainen tulonjako on yksi talousvaikeuksien syistä.
Vapaiden markkinavoimien nimiin vannovat eivät tosin asiaa allekirjoita.
Epätasaisen tulonjaon sanotaan hidastavan talouskasvua. Hidas talouskasvu puolestaan aiheuttaa tuloeroja. Yhdessä ne muodostavat ikävän noidankehän.
Tuloerojen kasvu johtaa siihen, että rahat kasautuvat rikkaimmille, mikä vähentää kulutusta.
Tuotteiden kysynnän supistuminen puolestaan vähentää investointeja ja heikentää siten työllisyyttä. Se hidastaa bruttokansantuotteen kasvua, mikä kasvattaa julkisen talouden osuutta siitä.
Julkisen talouden osuuden korostumista pidetään huonona asiana.
Ylisuuret varallisuuserot johtavat lopulta talouden kutistumiseen.
Tasainen tulonjako taas pidentää talouskasvun kausia. Raha kiertää silloin vilkkaammin ja pyörittää reaalitalouden rattaita. Kaikki tuotantohan perustuu siihen, että ihmiset ostavat hyödykkeitä.
Sen varaan puolestaan rakentuu muu talous.
Keskiluokan ja alempien tulotasojen ihmisten mediaanipalkat ovat kasvaneet liian vähän viimeisinä vuosikymmeninä. Se ei olisi yksinään riittänyt ylläpitämään talouskasvun edellyttämää kulutustasoa.
Tulojen kasvu on korvattu erilaisilla luottomuodoilla, jolla kysyntää on ylläpidetty keinotekoisesti. Se on edelleen imuroinut varallisuutta alhaalta ylöspäin tuotteiden myynnin ja lainojen korkojen kautta.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa rikkaimpien varallisuus on kasvanut viimeisen 30 vuoden aikana eksponentiaalisesti, kun taas keskiluokan suhteellinen osuus varallisuudesta on pudonnut lähes viidenneksellä ja alhaisimpien tuloluokkien kolmanneksella.
Talousvaikeuksien katsotaan johtuvan merkittäviltä osin siitä, että raha on kasautunut varallisuusketjun yläpäähän. Se ei valu sieltä helposti alaspäin.
Lisäksi julkisyhteisöt valtioita myöten ovat korviaan myöten velkaa samoille tahoille, jotka vielä osaavat vältellä veroja – laillisesti tai laittomasti – joilla tilannetta voisi tasoittaa.
Yhtälö vaikuttaa hankalalta. Ei näytä siltä, että mikään saisi rikkaimman kansanosan luopumaan ”saavutetuista eduista” vapaaehtoisesti.
Poliittisella tasolla tilanteen muuttaminen ei ole yksinkertaista sekään. Politiikalla on taipumus mukailla vaikutusvaltaisimpien tahojen tahtoa, jota herkeämättömällä lobbauksella edistetään.
Toivoa sopii, että jollakin ihmeellä talouteen saataisiin joku tolkku, jotta se toimisi kaikkien parhaaksi, ainakin useim-
pien.
Näin varsinkin siksi, että tulokuilun repeämisen kohtuuttomaksi tiedetään aiheuttavan levottomuuksia, jopa sotia.