Lausun ylpeänä kotikatuni nimen: Iso Tallikatu. Tämä on Pietarin hienoin katu.
Ei vain luksusnäyteikkunoiden ja niiden pieliä ilmeettömästi vahtivien nappikorvien rivistö, Diorit, Vuittonit, Guccit tai ylväs rakennustaiteen helmi DLT-tavaratalo, ei vain hentojen lehmusten suojaama kävelykuja, vaan vastakohtien moninaisuus. Siinä ne rinnatusten ottavat mittaa toisistaan:
Trendikäs Arka-ravintola, sen vieressä rasvaa ja nostalgiaa tihkuva donitsibaari. Arkassa on mielikuvituksellisia drinkkejä, kuten kuumat tyrnimarjatoti ja vaaleanpunainen, ruusulta tuoksuva inkiväärijuoma. Ne virvoittavat kesälläkin.
Silti Arkassa on väljää ja tarjoilijat vaihtuvat. Eläkeläisten suurkaupungissa on akuutti työvoimapula. Arkassa käyvät läppäri sylissä ansaitsevat ja heitä palvelevat: he ovat tänään tässä ja huomenna jossain muualla.
Donitsibaari puolestaan haarautuu ovelta kahdeksi linjaksi. Kumpikin jono on yhtä pitkä ja niiden päässä tuote on yksi ja sama: tuoreet kuumat donitsit. Tiskillä ei tarvitse miettiä muuta kuin lukumäärää. Ensi käynnillä ostin yhden, sitten kaksi... Nyt otan aina kymmenen. Samalla reissulla muillekin.
Donitsibaarin viehätys on sen pysyvyydessä. Kaikki ovat kuin kotonaan, niin henkilökunta kuin vakioasiakkaat. Valomainos ikkunassa on tehokas: samalla reseptillä jo vuodesta 1948.
Merkittävimmän pietarinsuomalaisen, marsalkka Mannerheimin, vaiheet kietoutuvat nekin Tallikadulle.
Mannerheim työskenteli keisarillisessa hovitallihallinnossa, hankki valiohevosia ympäri Eurooppaa, sai vähitellen jalansijaa ja arvostusta, yleni ratsumestariksi.
Kohokohta oli päästä osallistumaan viimeisen keisarin Nikolai II:n kruunajaisiin 1896. Mannerheimin nimi muistetaan vieläkin Talliaukion kiinteistöihin kuuluvassa kirkossa, jossa venäläisten kaikkien aikojen rakastetuin runoilija Aleksandr Puškin siunattiin haudan lepoon.
Jos joskus jokin asia ottaa päähän, ei päässyt Gustafkaan helpolla. Kaartilaisen vartiovuoro oli pitkä, eikä sen aikana voinut käydä tarpeillaan. Univormun housujen ja saappaiden pukemiseen ja riisumiseen tarvittiin palvelijan apua. Asu oli niin kireä ja jäykkä, ettei siinä voinut istua.
Tallikadun historia uusintaa myyttiä, jonka mukaan Pietarissa mikään ei ole pysyvää, vaan kaikki on unta ja houretta. Tallikatua ei vuosina 1918 – 1991 ollut ollenkaan, sillä neuvostoaikana se oli nimetty Željabovin kaduksi.
Andrei Željabov oli terroristi, joka osallistui keisari Aleksanteri II:n salamurhan suunnitteluun ja hirtettiin. Lenin halusi nimetä kadut ihailemiensa vallankumouksellisten mukaan, Željabovia hän piti Robespierren ja Garibaldin veroisena.
Uhrien ja pyövelien muistot mittelöivät keskenään. Keisarin murhapaikalle rakennettiin niin sanottu Verikirkko – sananmukaisesti käännettynä ”Vapahtaja veren päällä.”
Mitä voi ihminen Tallikadulla kaivata?
Jo muinoin suomalaiset kaipasivat täällä kotoisia makuja, järsivät kotimaasta tuotua näkkileipää. Itse kaipaan hapanta, juureen leivottua ruisleipää ja kesän korvalla satakieltä.
Laululintuja on keskustassa vain vähän, sillä vanhat lehmuskujat on suurten rakennustöiden alta hakattu eivätkä vastaistutetut vielä anna riittävää suojaa.
Lähimpänä kaipaamaani leipää saa Pieneltä Tallikadulta. Siellä saksalainen leipomo myy Kvartet-ruispaloja, neljä palaa kahdella eurolla.
Fazerin pietarilaisleipomojen reseptit on luonnollisesti sovitettu venäläiseen makuun, ne ovat makeahkon painavan vetisiä.
Paljasjalkainen pietarilainen Tanja palasi viikonloppumatkalta Suomesta. Hänellä oli oma käsityksensä lintujen käyttäytymisen eroista:
”Tiedätkös, ne teikäläiset normaalit ja rauhalliset satakielet alkavat laulaa vasta iltapäivällä. Meillä Jelaginin saarella satakielet laulavat heti aamusta, eivät millään malta odottaa. Laulavat herkeämättä kuin viimeistä päivää!”
Kirjoittaja on Suomen Pietarin-instituutin johtaja
Kolumni