Joulukuussa viisikymmentä vuotta sitten Suomessa alettiin esittää outoa näytelmää, johon sekaantuivat korkeat yhteiskuntapiirit tasavallan presidenttiä, arkkipiispaa ja kansanedustajia myöten.
Vanha ajattelutapa iskeytyi yhteen uudenaikaisten virtausten kanssa. Menneen ja nykyisyyden välistä yhteenottoa puitiin oikeudessa saakka. Oikeudenkäynti syyttäjineen, syytettyineen ja todistajineen oli omiaan sähköistämään rintamalinjat puolesta ja vastaan.
Media raportoi tapausten kulusta. Sille luotiin myös tunnistettava nimi: Salamasota.
Yhteenoton aines oli ruvennut muhimaan idyllisessä rintamamiestalomiljöössä Oulun Karjasillalla, jossa suurelle yleisölle tuntematon pispalalaiskirjailija Hannu Salama vaimonsa työn vuoksi asusteli talven 1961–62.
Omakotitalon vinttikamarissa Salama oli saanut valmiiksi ensimmäisen romaaninsa ja alkanut suunnitella seuraavia. Yksi teos oli raikastava Suomen tunkkaista ilmapiiriä.
Salama muutti Oulusta takaisin Etelä-Suomeen ja julkaisi 28-vuotiaana lokakuussa 1964 Juhannustanssit.
Kirja kertoi nuorten keskikesän juhlinnasta maaseudun tanssipaikalla. Viina virtasi, iltayö himersi ja sukupuolista ”hivauttelua” harjoitettiin.
Se tavallinen tarina siis. Suomalaiset ovat kautta historiansa äityneet roisiin menoon juhannuksena. Joka tämän kieltää, ei tunne elämää eikä syntyvyystilastoja.
Romaaniin ei aluksi kiinnitetty suurempaa huomiota paitsi että sitä pidettiin nuoren kirjailijan parhaana teoksena siihen asti.
Vanhan ja uuden Suomen vastakkainasettelu alkoi kehkeytyä, kun kokoomuksen kansanedustaja Margit Borg-Sundman teki romaanista eduskuntakyselyn joulukuussa.
Hän kysyi, tietääkö hallitus maassa julkaistun jumalanpilkkaa esittävää ja sukupuolikuria loukkaavaa kirjallisuutta. Kohta oikeusministeri J. O. Söderhjelm (r.) määräsi syytteen jumalanpilkasta Salamaa ja kustantaja Otavaa vastaan.
Oikeusministerin kirjainlyhenne tulee etunimestä Johan Otto, mikä olisi kyllä sopinut juhannusmeininkiin.
Syytös jumalanpilkasta oli omituinen, sillä Salaman kirjalliseen ilmaisuun kuuluu matalaotsaisen sönkötyksen ja korkean puheenparren taidokas yhdistely.
Tyylilajiin liittyy romaanihenkilö Hiltusen esittämä Raamatusta mukailtu pilasaarna, jonka poliittinen eliitti nosti tikun nenään jumalanpilkkana.
Yhtä hyvin teos olisi voitu nähdä humalanpilkkana. Eihän kirjailija anna kovin mairittelevaa kuvaa viinan vaikutuksesta juhannuksen viettäjiin.
Maassa puhkesi sukupolvien taistelu siitä, kuka voi määritellä kehityksen suunnan. Uskommeko holhoukseen ja ennakkoluuloihin vai yksilön- ja ilmaisunvapauteen?
Salamasota osoitti, kuinka kankea valtio Suomi oli, henkistä pakastejäykkää kossua. Laajempia kehityslinjoja ei tahdottu joustavasti nähdä. Sivistys oli kantti kertaa kantti ja tupsut nurkkiin.
Suomella ei ollut alkeellistakaan kykyä käsitellä kulttuurista murrosta muuten kuin raastuvassa.
Taiston voitti konservatiivinen pilkkasyytössiipi. Oikeus tuomitsi kirjailijan kolmen kuukauden ehdolliseen vankeuteen.
Mutta voitto oli tappio. Pian presidentti armahti Salaman. Maailman muutokselle ei eduskuntakaan voinut mitään. Jumalanpilkka poistettiin vanhassa muodossa rikoslaista 1971.
Juhannustanssien ahtaat ajat ovat palanneet. Ei tarvitse kuin seurata tasa-arvoisen avioliittolain käsittelyä Suomessa 2014.
Yhdenvertaisuuden kohentamiseen liittyvää lakia vastustetaan eduskunnassa uskonnollis-moraalisin pelkokertoimin ja Raamatulla otsaa paukuttaen.
Kävipä laille perjantaina miten tahansa, ihmisoikeuksien vastustamista pidetään muutaman vuoden päästä pöyristyttävän nolona tempauksena.
Ei mene kauan, kun nykyiset vastustajat ihmettelevät, kuinka kummassa he saattoivat pitää yhden ihmisryhmän syrjintää omantunnonkysymyksenä.