Levy käynnistyy posetiivin orgaanisella puhinalla ja kolinalla. Sitten pillit alkavat soittaa vanhaa tuttua melodiaa: Tätä iloista siltaa et kävele yksin. Dave Lindholm on levyttänyt 12 klassikkoaan pelkän posetiivin säestyksellä - eikä tähän muita soittimia kaivattaisikaan.
Posetiivi soi hieman epävireisesti ja sen fraseeraus on kulmikasta. Tunnelma on kuitenkin uniikki. Daven rauhallinen laulutyyli kompensoi posetiivin levottomuutta.
Pääpaino on miehen vanhemmassa tuotannossa. Vuonna 1973 julkaistulta Sirkus-levyltä on nimikappaleen lisäksi uudelleen tulkinnan saanut Jazzikansa tulee, jotka ovat kuin tehtyjä posetiiville.
Kun levyn maailmaan pääsee sisään alkavat hitaammat biisit avautua. Itse asiassa niissä posetiivi vasta pääsee oikeuksiinsa. Levyn yksi kohokohta on Sitähän se kaikki on. Hämmästyttävää kyllä pelkän posetiivin säestyksellä 25 vuotta vanhan mestariteoksen lämmittely on täysin perusteltua. Versiossa on kummaa taikaa - edes toisen säkeistön puuttuminen ei haittaa. Posetiivin puksuttamisessa on jotain todella romanttista.
Vain kokoelmalla aiemmin julkaistu Menneisyys päättää levyn hartaaseen tunnelmaan, eikä mikään soitin voisi soida hienommin kaihoa kuin posetiivi. Viimeistään silloin tajuaa ettei tämä levy ole vitsi.