Isokoskeloiden kokoontumisajot ovat vilkkaimmillaan juuri talven alla. Viimeiset parvet vetäytyvät vasta jäiden tullen.
Saapujat on helppo erottaa muista vesilinnuista, vaikka pukujen sävyt eivät hehkukaan kuin keväällä. Koskelo on tavallista sorsaa isompi, sen kaula on solakka ja pää pitkänomainen.
Isokoskelolla on sukeltelijan ruumiin muoto, ja sukeltamiseen linnut järjestäytyvätkin, kunhan parvi ensin varmistaa laskeutumispaikan vaarattomuuden.
Joukkosieluinen ryhmä mekastaa lentoon, jos yksikin aavistaa uhan mahdollisuuden pakenemalla. Silloin koskelojen kiilamaiset lentorivistöt kaartelevat hetken lähellä pintaa ennen uutta veteen ryhmittymistä.
Pikkukalaparvet ovat lintujen tähtäimessä. Niitä koskelot ryhtyvät pyydystämään ryhmätyönä järjestäytymällä matalan rannan tuntumassa epäsäännölliseksi rintamaksi.
Lähes yhtäaikaisella sukelluksella kalastajat ohjaavat saaliitaan tiiviiksi parviksi, jolloin aterian saaminen helpottuu.
Kalan otteessa pysymistä helpottaa sukeltajan koukkupäisen nokan säröreunainen rakenne.
Kylliksi syötyään linnut ajautuvat isommalle selälle ja jäävät sinne torkuksimaan. Parven koko kasvaa vähitellen, sillä vesistöjä kiertelevät pienemmät koskeloseurueet liittyvät mieluusti suurparven turviin.
Selkämeren tunnuseläin
Isokoskelot asuttavat harvakseltaan sisämaan järviä etelästä Utsjoelle ja vahvimmat kannat ovat rannikoilla. Laji onkin valittu Selkämeren tunnuseläimeksi.
Valtaosa linnuista talvehtii Pohjanmeren tietämillä, mutta leutoina talvina ne selviävät Itämeressä maamme etelärannikkoa myöten.
Kuten joutsenet, myös isokoskelot saapuvat keväällä ensimmäisten vesilintujen joukoissa sulavesille.
Luonnonkolojen tai uuttujen puuttuessa koskelot voivat pesiä huvilan tai rantavajan alle. Mökkikoskelot tottuvat ihmisiin, jos saavat hautoa rauhassa.