Työmarkkinoilla käydään juuri nyt kovaa henkien taistoa ja moraalista kädenvääntöä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Syynä ovat kahden SAK:laisen ammattiliiton kovat otteet, jotka ovat vasta esimakua siitä, mitä tuleman pitää, jos sovittelija epäonnistuu työrauhan turvaamisessa.
Auto- ja kuljetusalan työntekijäliiton AKT:n jäsenet painostavat laittomilla lakoilla satamien työnantajia saadakseen ahtaajille kelvolliset ehdot uuteen työehtosopimukseen. Ahtaajat eivät kuuluu maan palkkaeliittiin. Jotta heidän palkkansa seuraisivat teollisuuden ansiokehitystä, AKT:läiset katsovat olevansa pakotettuja turvautumaan voimatoimiin. Niin AKT on tehnyt autoliikenteessäkin iät ja ajat. Ilman kovia otteita se ei pärjää neuvottelupöydässä.
Totaalinen satamalakko olisi kallista lystiä. Se aiheuttaisi Suomelle noin 105 miljoonan vientitulojen menetykset.
Teollisuuden palkkaeliittiin kuuluvat paperiteollisuuden työntekijät yrittävät puolestaan saada itselleen tulosopimusta myötäilevät palkankorotukset ja muut työehdot. He yrittävät myös lypsää työnantajilta lisäkorvauksia tehtaiden käyntiaikojen lisäyksestä, joka suomalaisella paperiteollisuudella on väistämättä edessä joko nyt tai myöhemmin. Paperiliitolla on myös omia tavoitteita, joita sen jäsenet ovat vauhdittaneet kalliiksi käyvillä työtaistelutoimilla.
Muut, jo sopimuksensa solmineet alat seuraavat silmä kovana ja vähän hölmistyneinä, mitä paperiteollisuudessa tapahtuu. Osat ovat kääntyneet siellä päälaelleen, sillä Metsäteollisuus hakee sopimusta, joka alittaisi tulosopimuksen tason. Ammattiliitot irtautuvat yleensä tulosopimuksesta lypsääkseen itselleen muita parempia etuja. Nyt tupoa hyljeksivät metsäteollisuuden työnantajat saadakseen muuta teollisuutta edullisemman sopimuksen.
Sopimusta vailla ovat myös Finnairin liikennelentäjät, jotka ovat järjestäytyneet Suomen liikennelentäjäliittoon. Sen jäsenten keskiansiotaso on noin 9 000 euroa kuussa, mutta ainakaan toistaiseksi heille eivät ole kelvanneet tulosopimuksen tasoiset palkankorotukset.
Aina kun ammattiliitto turvautuu koviin otteisiin, keskustelu kääntyy väistämättä moraaliin. Onko liitolla oikeutta pakottaa voimatoimin työnantajat hyväksymään sopimus, jota he eivät nielisi missään oloissa, mikäli osapuolet olisivat tasavertaisia neuvottelupöydässä?
Ennen Suomen jäsenyyttä EU:n talous- ja rahaliitossa oli tapana puhua ammattiliittojen ahneudesta. Sille oli olemassa perusteita. Ylimitoitetut palkkaratkaisut kiihdyttivät nimittäin inflaatiota vuodesta toiseen, kunnes virhe oli pakko korjata devalvaatiolla, joka tarkoitti käytännössä tulonsiirtoa palkansaajilta teollisuudelle. Joillakin aloilla inflatoriset palkkaratkaisut tekivät tuhojaan hävittämällä työpaikkoja.
Rahaliiton aikana pelin henki on ollut toinen. Suomen inflaatio on pysynyt kurissa ja työmarkkinat suhteellisen rauhallisina tunnettuja ongelma-aloja lukuunottamatta. Nyt on epäuskottavaa puhua yleisesti ammattiliittojen ahneudesta, vaikka niiden johdolla on yhä järjestöpoliittisia paineita vedättää palkkoja yli sen, mitä tuottavuuden lisäys sallisi. Tulopolitiikan sisälle leivottu toverikuri toimii jonkinlaisena jarruna.
Keskustelu vanhasta ahneusteemasta viriää nykyisin yleensä vain silloin, kun avainalat lähtevät lakkoilemaan. Debatti johtaa kuitenkin nopeasti vaikeisiin vertailuihin ja moraalisiin pulmiin. Syynä on se, mitä tapahtuu maan talouseliitissä.
Monissa yksityisissä ja julkisesti omistetuissa suuryrityksissä on viime vuosina pidetty liikuttavan hyvin huolta korkeimman palkkajohdon ansiotasosta ja palkitsemisjärjestelmistä. Kevään yhtiökokoukset nostavat nämä asiat tapetille juuri silloin, kun alkavat työmarkkinoiden piinaviikot. Niin kävi tänäkin vuonna. Syksyllä samat asiat kohauttavat, kun verotilastot tulevat julkisiksi.
Yritysjohto on palkkansa ja ylimääräiset bonuksensa ansainnut, jos se hoitaa työnsä kiitettävästi. Moraaliset ongelmat aiheutuvat siitä, että monet palkitsemisjärjestelmät ovat osoittautuneet liian höveleiksi, ja siitä, että johtajat ovat saaneet junailla niitä itselleen. Rahaa on jaettu vastuuttomasti, meni yrityksellä hyvin tai huonosti.
Palkitsemisjärjestelmiä on puolusteltu muun muassa johtajien sitouttamisella, mutta käytäntö on osoittanut, ettei aitoa sitoutumista ole syntynyt edes Nokian huippujohdossa. Kun rahaa saa liikaa, se menettää merkityksensä ja johtaja lähtee.
Tuorein villitys näyttää olevan se, että nyt hyvin menestyvissä yrityksissä hinataan ylös myös hallituksen jäsenten palkkioita, raportoi Talous-Sanomat äsken. Nekin ovat nousemassa tähtitieteelliselle tasolle, kuten johdon palkankorotukset ja palkkiot. Yrityksen hallituksen jäsen voi saada Suomessa nykyisin johtajatason hyvän vuosiansion pelkästä luottamustehtävästä. Sitä on täysin mahdotonta käsittää samojen yritysten lattiatasolla - siis ammattiliiton jäsenten keskuudessa.
Herrat näyttävät huonoa esimerkkiä suuryritysten johdossa. He eivät kaiketi näe sitä ristiriitaa, mikä syntyy, kun he puhuvat viran puolesta ammattiliittojen kohtuuttomia vaatimuksia vastaan. Heidän sanansa kumisevat tyhjyyttään, ja heidän uskottavuutensa on heikko.