Alpo Rusin oikeudenkäynti Suomen valtiota vastaan avasi suomalaisille ikkunaa vakoilun jännittävään maailmaan. Olemme saaneet päivätolkulla kiinnostavaa lisätietoa siitä, kuinka Suomen, DDR:n, Neuvostoliiton ja Tanskan turvallisuuspalvelut toimivat takavuosina.
Esimerkiksi nuoren Alpo Rusin muutamat tapaamiset neuvostoliittolaisen diplomaatin Juri Lobatshovin kanssa Kööpenhaminassa 1977 olivat tallentuneet Tanskan turvallisuuspoliisin arkistoihin kuvineen. Tuollainen valppaus lisää yleistä turvallisuuden tunnetta ja herättää luottamusta turvallisuuspoliisia kohtaan.
Vaikka Supon Rusiin kohdistamat epäilykset ovatkin osoittautuneet perusteettomiksi ja tahranneet pahoin sen mainetta, prosessissa on saatu näyttöä myös siitä, että Supolla oli toimivat kansainväliset yhteydet, joskaan ei riittävää päättelykykyä ja kykyä käyttää niitä asiantuntevasti hyväkseen.
Jo lyhytkin oppitunti tuon ajan poliittiseen ja diplomaattiseen todellisuuteen Helsingissä olisi osoittanut, että Jukka Rusia olisi ollut syytä epäillä veljeään Alpoa enemmän. Helsingin poliittisissa piireissä oli aikoinaan julkinen salaisuus, että viinalle perso Jukka Rusi vieraili ahkerasti salkkuineen saunomassa ja ryypiskelemässä DDR:n lähetystössä. Siihen aikaan tuollaista yhteydenpitoa ei edes osattu paheksua. Pikemminkin Rusia kadehdittiin mutkattomien ja hyvien yhteyksiensä takia.
Kulosaaressa kävivät monet poliitikotkin nauttimassa vieraanvaraisuutta, jota kyllä riitti. Tuollaisilla suhteilla jopa leuhkittiin Helsingin yössä.
Tohtori Rusi oli ainoa Stasin kortistoimista henkilöistä, joiden osalta Supo päätti aloittaa esitutkinnan. Hänen epäiltiin sekaantuneen tavalla taikka toisella noin sadan asiakirjan luovutuksen DDR:lle. Rikoksesta ei kuitenkaan löytynyt näyttöä. Supo arvioi saamaansa Stasi-aineistoa niin, ettei ketään muuta kuin Rusia ollut syytä epäillä törkeästä vakoilusta, ja siksi on hieman huvittavaa, että kuuluisan Tiitisen listan nimiä varjellaan kuin suurta valtiosalaisuutta. Mitä haittaa julkistamisesta on, jos yhteydenpito on mahtunut laillisuuden rajoihin?
Niin kauan kuin mahdollisuutta julkiseen kontrolliin ei suoda, elää epäilys, että jotain hämärää salatuilla listalla olevien ja ehkä muidenkin heihin liittyvien ihmisten touhuihin liittyy. Salailua on perusteltu muun muassa ajan kuvalla - sillä, ettei tuon ajan poliittisesta kulttuurista irti reväistyjä tapahtumia voida tajuta tämän päivän viitekehyksessä. Nykyisin kun ei Suomessa enää antauduta yhtä iloisesti vieraan valtion vietäväksi kuin ennen. Perustelu on heppoinen. Niin kuin ihmiset eivät osaisi muka ajatella omilla aivoillaan.
Televisiotoimittaja Matts Dumell tuomittiin 1984 korkeimmassa oikeudessa vankeuteen maanpetoksesta ja asiakirjojen luovuttamisesta KGB:lle. Osa aineistosta oli sellaista, jonka kuka hyvänsä saattoi ostaa silloisen Valtion painatuskeskuksen kirjakaupasta Helsingistä. Supo poltti Dumellin varoitukseksi ja näytöksi siitä, että isoveli valvoi myös Helsingissä lounastapaamisia KGB:n edustajien kanssa.
Supo käräytti KGB-yhteyksistä myös Olli Mattilan. Hän sai vuonna 2000 runsaan vuoden ehdollisen tuomion vakoilusta, turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ja asiakirjan luvattomasta paljastamisesta. Etenkin Dumellin yhteydessä hämmästeltiin sitä, että häkki heilahti aika heppoisin perustein. Noita tuomioita ja Rusi-epäilyjä vasten on ollut hieman huvittavaa muistella siitä, kuinka Suomen korkein valtiojohto on toiminut omissa suorissa kontakteissaan KGB:n kanssa. Kaikki on suhteellista.
Mitä nykyään tuumittaisiin siitä, jos Suomen presidentti antaisi itäisen naapurimaan edustajan valita tai vaihtaa ministereitä maan hallituksessa. Kaikkivoipaisena pidetty Urho Kekkonen teki niin, esimerkiksi 1977. Vladimir Stepanov painosti häntä ankarasti saadakseen Ahti Karjalaisen ulkoministeriksi niin kauan, että sai tahtonsa läpi. Kekkonen urasi lopulta Keijo Korhosen Karjalaisen hyväksi.
Viktor Vladimirovin muistelmakirja on yhtä paljastava kuin Juhani Suomen elämäkertasarja Kekkosesta. Vlamirov kertoo muun muassa olleensa 1981 ensin mukana Kekkosen läheisten juonittelussa Mauno Koiviston hallituksen kaatamiseksi. Vähän myöhemmin samainen KGB-upseeri joi viskiä Koivistojen keittiössä ja yritti estää pääministeriä jättämästä eronpyyntöä. Oi aikoja, oi tapoja!
Olisiko jo aika avata rehti keskustelu ilman lynkkaustarvetta myös korkean tason kontakteista Neuvostoliittoon? Nekin kaipaavat kunnon läpivalaisua. Alkuun pääsy onnistuu hyvin ilman Supoakin historiankirjojen avulla.