Eduskuntavaalit lähestyvät. Tiedustelulaeista löytyi ongelmia viime metreillä. Britannia ajautuu kohti hallitsematonta Brexitiä. Seksuaalirikoksia paljastuu lisää. Vuosisadan suurin uudistus, sote, voi jäädä tekemättä.
Yllä mainitut ja monet muut ovat suuria ja merkittäviä uutistapahtumia. Niiden lopputulemat vaikuttavat suomalaisten ja monien muiden elämään ainakin välillisesti ja jopa konkreettisesti.
Tästä huolimatta kaksi aivan muuta uutista ovat iskeneet hyvin moniin suomalaisiin paljon suuremmalla lekalla: Matti Nykäsen ja Olli Lindholmin kuolemat.
Nykäsen ja Lindholmin poismenot olivat uutisia jo yksin siksi, että yleensä lähtö ei tule vielä 55- tai 54-vuotiaana.
Nyt lähtö tuli inhimillisesti liian varhain. Sekä Nykänen että Lindholm olivat jo ikänsä puolesta vielä täysillä monessa mukana ja laajasti esillä myös julkisuudessa, olipa se millaista tahansa.
Siksi kuolinuutiset tulivat yllätyksenä. Ainakaan vielä ei silti taideta kysellä, missä olit, kun kuulit Nykäsen tai Lindholmin kuolemasta.
Sekin vaihe voi tulla. Tällainen kysely on tavattu liittää presidentti John Kennedyn tai presidentti Urho Kekkosen kuolemaan, pääministeri Olof Palmen murhaan, Tshekkoslovakian miehitykseen tai WTC:n terrori-iskuihin. Urheilu-, viihde- ja musiikkimaailmasta tähän sarjaan nousee John Lennonin murhauutinen.
Nykäsessä oli poikkeuksellista se, että hän pysyi kestojulkkiksena, olipa hän sitten nuori mäkikotka, aina vain uuden vaimon ottanut koheltaja, väkivaltarikoksista vankilaan joutunut tai viihdesekoilija.
Oma fanitukseni rajoittui mäkihyppyyn. Maailmanhistorian paras mäkihyppääjä ansaitsi julkisuutensa. Erityisesti mieleen ovat jääneet hyppy läpi Holmenkollenin hernerokkasumun ja hermostuminen Masahiiri-nimitykseen.
Nykänen ja muutamat tiedotusvälineet elivät eräänlaisessa uutissymbioosissa. Matti toilaili ja peri siitä korvauksen niiltä tiedotusvälineiltä, jotka maksoivat – ja samalla ansaitsivat. Matti myi.
Yö-yhtyeen laulusolisti Lindholm oli toisenlainen julkkis. Hänen musiikkiaan fanitettiin ja viihdeohjelmatuomarointiaan seurattiin. Kalevan kuolinuutisoinnin otsikossa hän sai epiteetin Suomen ääni. Monille hän varmaan sellainen oli.
Nykäsen ja Lindholmin kuolemat osuivat ajallisesti lähekkäin, mutta julkkishahmoina he olivat hyvin erilaisia. Nykänen kävi monesti sääliksi: hän kyllä tuotteisti elämänsä kohu-uutisiksi, mutta ei voi välttyä vaikutelmalta, että häntä käytettiin myös hyväksi. Vastenmielisintä oli julkisuus, joka saatiin aikaan juottamalla hänet humalaan.
Musiikkikin on makuasia, enkä tunnusta pitäneeni Yön ja Lindholmin musiikista erityisemmin koskaan. Ymmärrän kuitenkin sen, että fanittajia on paljon ja että Lindholmin äkkilähtö oli heille suuren luokan suru-uutinen.
Jos edesmennyt on ollut aktiivivuosinaan merkittävässä tehtävässä tai saanut julkisuutta taiteilijana tai urheilijana, kuolema nousee uutiseksi.
Näin kävi esimerkiksi silloin kun presidentti Mauno Koivisto kuoli. Se oli itselleni monesta syystä todella pysäyttävä uutinen.
Nykäsen kuolinuutisen jälkeen lähti liikkeelle merkillinen keskustelu siitä, tulisiko hänet haudata valtion varoin.
Yleisradio kysyi tästä urheiluministeri Sampo Terholta (sin.). Terho meni toivottavasti vain taitamattomuuttaan sanomaan, että hän aikoo selvittää asiaan hallituskumppaneiden kanssa.
Korrekti vastaus olisi ollut, että hautajaisjärjestelyistä pitää kysyä Nykäsen omaisilta. Terho kertoi myöhemmin omaisten pyytäneen häntä tiedottamaan, että he haluavat viettää hautajaisia perhepiirissä ilman valtiollisia seremonioita.
Terhon vastauksesta jäi jälkimaku, että valtiolliset seremoniat olisivat olleet vallan mahdolliset.
Näinhän asianlaita ei ole. Kyllä ministerin tasoisen miehen olisi pitänyt tietää, että valtioneuvosto tiukensi linjaa jo vuonna 1989, kenelle tällainen kunnianosoitus voidaan myöntää.
Presidentin, entisten pääministerien ja sankarikenraalien lisäksi vain kirjailija Väinö Linna on saanut vuoden 1989 jälkeen tämän kunnian. Nykänen ei olisi täyttänyt kriteerejä, tuskinpa edes omasta mielestään.
Mattia muistellaan muuten. Samaten Ollia.