Terveys: Ou­lu­lai­nen Olli Jun­tu­nen meni vat­sa­ki­vun takia lää­kä­riin, samalla löytyi keuh­ko­ve­ri­tulp­pa

Pääkirjoitus: Koulua ei saa uu­vut­taa uu­dis­tus­myl­lä­käl­lä

Kolumni

Isoisän maailma oli toi­sen­lai­nen

Suomen Kuvalehti (9/2016) julkisti maaliskuun alussa Helsingin Suomalaisen Klubin järjestämän kirjoituskilpailun tulokset ja julkaisi voittajakirjoituksen, espoolaista lukiota käyvän Helmi Korhosen ”Vanhan esineen tarinan”.

Suomen Kuvalehti (9/2016) julkisti maaliskuun alussa Helsingin Suomalaisen Klubin järjestämän kirjoituskilpailun tulokset ja julkaisi voittajakirjoituksen, espoolaista lukiota käyvän Helmi Korhosen ”Vanhan esineen tarinan”. Kilpailun teemana oli ”Kohtaaminen”.

Helmille kohtaamisen paikaksi ja välineeksi on tullut hänen edesmenneen kainuulaisen isoisänsä vanha kirjoituskone, vaaleansininen Olivetti, jolla isän isä työpäivänsä päätyttyä tapasi kirjoittaa runoja. Myös syntymäpäivälahjaksi lapsenlapselleen.

Varovaisen tutustelun jälkeen Helmi on huomannut, että hänen perimänsä aarre kätkee sisäänsä myös aineettoman perinnön: ”Olivetilla naputtaminen on minulle tapa pitää henkistä yhteyttä isoisään, jonka olisin voinut tuntea paremmin. Kirjoituskone on avannut minulle maailman, jossa ukki eli ja josta hän kirjoitti.”

Työpöydälläni on toinenkin Suomen Kuvalehden numero, jossa julkistetaan kirjoituskilpailun tulokset ja julkaistaan valikoidut kirjoitukset. Lehti on ilmestynyt toukokuussa 1969. Nuorille suunnatun kilpailun teemana on ollut ”Mitä te oikein haluatte?”.

Monia nuoria kirjoittajia koko kysymys on ärsyttänyt, ja he ilmaisevat sen suorin sanoin: ”On nurinkurista, että nuorisolta tiukkaavat sen toimintojen tarkoitusta sellaiset vanhemmat, joita itseään totisesti voidaan syyttää ymmärtämättömyydestä omien asioiden hoidossa”, kirjoittaa Jorma Ranta. ”Eivät nuoret totta vieköön ole hoitaneet tämän maan maatalous-, asunto- ja työllisyyspolitiikkaa.” Nuoret eivät liioin ole aloittaneet sotia eivätkä saaneet aikaan miljoonien ihmisten nälänhätää.

Useita tekstejä yhdistäväksi teemaksi nousevat sodan arvet, lapsuudessa koettu henkinen autius, jälleenrakennusajan työeetos ja vanhempien tempautuminen kaiken muun, erityisesti tunteiden jakamisen syrjäyttävään elintasokierteeseen.

Psykohistorioitsija Juha Siltalaa siteeraten voitaneen puhua henkisestä hylkäämisestä takaisin singottuna. Nuoret ovat ilmaisseet ymmärtävänsä vanhempiensa ratkaisuja yhtä kehnosti kuin itse ovat kokeneet vanhempien ymmärtävän omia ”suuria juttujaan”.

Koskettavimmalla tavalla sukupolvikokemusta yhdistävän tematiikan kiteyttää Jouko Ikäheimonen, joka ainakin retoriikan tasolla myös tavoittelee yhteyttä isoisään: ”Katos vaari yks juttu on se, et noi sedät eli noi isät on vähän fossiileja. Ne on kyllä hyviä, mut ne kuulus niinku museoon.” Kirjoittaja pohtii, miten jälleenrakentajaisät tunsivat vain neliön, suorakaiteen ja sementin:

”No sit käytiin taloks näihin kasarmeihin, mut kävikin ilmi, et ne rakentajat oli unohtaneet naiset ja aluks tuhkatiheeseen tulevat lapset. […] Sitten meni äiti töihin, kun oli niin huonosti ja aika kului ja äiti meni taas töihin kun oli niin huonosti, kun oli hankittu se töllötin ja vene ja mä en jaksa kertoo mitä kaikkee oli vielä hankkimatta. […] Katos vaari, ne jäi noi isät ja äidit sodan vangeiksi ja sit ne joutu elintason kierteeseen ja ne ei löytäny lastensa maailmaa, joka oli ihan toine ku niitten. Ne ei päässy kiinni tähän uuteen. Ne ei niinku tajunnu, kuin kova taistelu meillä oli kadulla ja millane paine koulussa ja kotonaki. Olis tarvittu vähän mielenkiintoo, melkein rakkautta.”

Suomen Kuvalehti ei julkaissut saati palkinnut kirjoitusta, joka kuitenkin ilmestyi väljähkösti yhteen liittyneen helsinkiläisen anarkistiryhmän Ultra-lehdessä:

”Mitä v....a tuo meidän nuoriso oikein haluaa. […] Vanha vitsi isoisät. Nyt on ääni muuttunut kellossa. Ette petä meitä enää. […] Olemme saaneet tarpeeksi teidän sukupolvestanne. […] Me olemme ihmisiä joista te varoititte meitä. […] mä en välitä teidän kieli- ja pilkkusäännöistänne mä laitan pilkun tuohon noin, ja pisteen tuohon noin. kysymysmerkki jää teille, laittakaa se mihin haluatte. huutomerkki jää meille ja me laitetaan se mihin me tahdomme.”

Tässä sana isoisä käy perhesuhteen sijaan metaforasta koko menneelle maailmalle. Kirjoittaja on nimimerkki ”kolhoosipoika malcom” – sittemmin arvostettu oikeusoppinut ja juridiikan professori.

Juha Siltala totesi jo vuonna 1994 lastenlasten suostuneen siihen, mistä sotasukupolven lapset kieltäytyivät: tunnustamaan isovanhempiensa todellisuuskuvan. Nyt Helmi Korhonen pohtii vanhan kirjoituskoneen äärellä, miten paljon vaivaa ukki on nähnyt itsensä ilmaisemiseksi. ”Tästä huokuu ehkä jollain tavalla isovanhempieni ajan henkeä; sotien jälkeen sanat olivat vähissä ja monien luottamus ihmisyyteen heikentynyt.”

Helmille ukin Olivetilla kirjoittaminen on pinnallisten kännykkä- ja someviestien maailmassa tullut ”kummallisella tavalla ikään kuin pyhäksi”. Hän kirjoittaa sillä vain niille, joista oikeasti välittää. Se vaatii nöyryyttä, uskallusta, rauhoittumista ja harkintaa: ”Minun täytyy ajatella ensin ja toimia vasta jälkeen, eikä toisinpäin.”

Marja Tuominen on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.