Isoisällä oli alati kujeilevat silmät ja niiden sivuilla sellaiset uurteet, jotka tulevat vain paljon nauraville. Sellaisille, joilla on taito katsella vähän kaikkea hupaisasta vinkkelistä.
Ja isoisä nauroi; hekotti veneessäkin niin, että kalat kaikkosivat kuuloetäisyydeltä. Häntä huvitti pikkutytön tapa puhua asioista tietävästi ja vakavasti kuin olisi paljonkin ikäistään vanhempi. Silti hän suhtautui aina kuin vertaiseensa.
Isoisä opetti irrottamaan koukun kalan kiduksista ja antoi kurkottaa veneen laidan yli ja uittaa sormenpäitä läikkyvässä vedessä, vaikka siitä ehkä olisikin saattanut pyllähtää järveen. Sillä ryppysilmäiset miehet pitävät hymykuopista pulleilla, tuulen punertamilla poskilla.
Isoisä tiesi, ettei metsässä ollut vain puita, polkuja ja lampia. Oli ikivanhoja keloja, jotka öisin muuttuivat umpi-ilkeiksi noidiksi ja lähtivät saalistamaan lapsia patoihinsa. Oli salaisia reittejä, joita pitkin saattoi löytää metsänpeikkojen asumuksille. Oli mustavetisiä sammioita, joista pystyi kurkistamaan toisiin maailmoihin.
Isoisä tunsi eläinten jäljet ja äänet. Hän tiesi merkit, joista pystyi katsomaan, pitäisikö ensi talvena tunkea luistimiin kahdet villasukat vai riittäisivätkö yhdet.
Isoisä sanoi, että osaisi ilmoittaa jättimäisen puun korkeuden maasta käsin vain pienen kepin ja mittanauhan avulla. Kun silmät kahden letin välissä tuijottivat ensin epäuskoisina mutta suurenivat sitten lautasiksi, isoisää nauratti taas.
Kun isoisä kertoi sotajuttuja, hän meni vakavaksi. Ja kun hän kertoi, sota ei koskaan ollut siellä kaukana jossain, joskus muulloin. Männyt rasahtelivat katki silmien edessä, niiden hiiltyneet rungot piirtyivät verkkokalvolle. Tykkien jylyn ja pillastuneiden hevosten hirnunnan kuuli korvissaan.
Isoisän sota ei ollut sankareiden sotaa. Se oli sellaisten miesten sotaa, jotka säilyttivät kotoa saapunutta kirjettä rintataskussaan ja tuijottivat öisin murheellisina pimeään.
Ja aina kun isoisä oli lopettanut tarinointinsa ja peitellyt nukkumaan, ovenraosta saattoi nähdä hänen jäävän istumaan yksin hämärään ja vetelevän piipustaan henkosia tavallista verkkaisemmin.
Piippukin isoisällä tosiaan oli -- piippu, joka oli kuulemma jäänyt huuliin kiinni. Ja mitä vielä? Ruutuinen paita ja käsivarret, joilla kaikki itkut laantuivat.
Isoisästä ei ole pahaa sanottavaa, paitsi se, ettei häntä koskaan ollut olemassa. Jos olisi, hän saisi tänään sellaisen rutistuksen, että piippukin tipahtaisi hampaista -- istuisi se siinä kuinka tiukasti hyvänsä.
