Joulu on perhejuhla - ainakin pitäisi olla. Suomesta löytyy kuitenkin liian paljon heitä, jotka eivät voi viettää joulua rakkaidensa parissa.
Ylivieskalainen isoäiti Helena Koski on tässä murheellisessa tilanteessa. Jo viime vuosituhannen puolella alkanut avioeroprosessi hänen tyttärensä Outi Kosken ja John Rogersin kanssa kulminoitui tasan kaksi vuotta sitten.
Oikeutta lasten palauttamisesta USA:han tai jäämisestä Suomeen käytiin saleissa ja niiden ulkopuolella. Lehdet ympäri valtakuntaa pursusivat tragedian käänteitä.
Tämän vuoden jouluaattoon on aikaa kolme yötä, kun Helena Koski istuu kerrostaloasuntonsa keittiössä, nostelee välillä silmälasejaan ja pyyhkii silmänalusiaan.
Seuraavana päivänä alkaa matka USA:han, Georgian osavaltion Atlantaan.
On iso kysymysmerkki, saako mummo nähdä rakkaat lapsenlapsensa Alexanderin (Aleksin), 15, ja Jacobin (Jaakon), 12. He asuvat isänsä luona Etelä-Carolinassa. Mummo kohtasi veljekset silmästä silmään viimeksi 18. lokakuuta vuonna 2004. Sen jälkeen yhteyden pitäminen on ollut hankalaa.
"He eivät saa ottaa yhteyttä, eivät soittaa, eivät kirjoittaa, eivät lähettää sähköpostia. He eivät saa puhua puhelimessa suomea, enkä minä puhu englantia". Mummon mukaan Outi-äitikään ei ole nähnyt kuin kolme kertaa lapsensa joulunajan 2004 jälkeen. Kolme kertaa kahden tunnin ajan ravintolassa, valvotusti.
Joulunajat ovat raskaita. Sairaseläkkeellä oleva Helena Koski on leikattu kahtena edellisjouluna.
"Kuinka synkkä joulu nyt tulee?" Koski pohtii. Edessä on asioita, joihin itse ei voi vaikuttaa.
Ylempänä puhui isoäiti. Seuraavaksi saa puheenvuoron alaa opiskellut ihminen.
Helena Koski työskenteli viimeksi ennen eläkkeelle jäämistään vuonna 1998 perheväkivaltaprojektin parissa Helsingissä.
"Sain soittoja silloin isovanhemmilta töihin, että heiltä kielletään tapaaminen lapsenlasten kanssa. Nyt olen itse samassa tilanteessa."
Koski on opiskellut yhteiskuntatieteiden maisteriksi pääaineenaan sosiologia. Eli tiede, joka tutkii ihmisyhteisöjä. "Nykyään on pitkät matkat, kun kylät ovat hävinneet ja ihmiset liikkuvat enemmän. Yhteisöllisyys on hävinnyt. Isovanhemmatkin ovat kauempana jälkeläisistään."
Pelkästään tämä ei riitä syyksi siihen, miksi sukupolvien välillä on joskus ylittämätön kuilu. Koski näkee siihen muut vaikuttimet.
"Ihmisten itsekkyys on valtavaa. Lapsia pidetään esineinä, jotka vanhemmat omistavat. Jos mummo ei saa tavata lapsenlapsiaan, se on henkistä väkivaltaa."
Helena Koski on siinä mielessä onnellisessa asemassa, että hänellä on ystäväverkosto, jonka kanssa asioita - pahaa oloa - voi purkaa. Voimattomuus saattaa silti iskeä.
"Kun kuulin radiosta silloin joulun 2004 alla, että pojat on viety Amerikkaan, se oli elämäni järkyttävin päivä. Tästä ei nousta", Koski muistaa ajatelleensa.
Niin vain on noustu. Mummo on taistellut ja taistelee.
"Näen painajaisia. Välillä näen myös sellaisia unia, että tapaaminen onnistuu."
Helena Koski haluaa välittää viestin eronneille vanhemmille.
"Lasten ja isovanhempien välejä ei saa missään tapauksessa rikkoa. Antakaa lasten nauttia vanhuksista - se ei ole pois vanhemmilta. Useampi aikuinen tuo lapsen elämään lisää rakkautta, hellyyttä ja turvaa.
Helena Koski ottaa pakettipinon mukaansa USA:n matkalle: suomalaista suklaata, vaatteita, Lordin levyn, Mauri Kunnaksen Viikingit tulevat -kirja...
"Toivottavasti saan antaa ne."