Kauko Röyhkä on Oulusta kotoisin oleva kirjailija ja muusikko.
Joskus yhdeltätoista aamupäivällä paikallista aikaa Olga ja minä laskeudumme Newarkin lentokentälle. Passijonossa on monenrotuista ja -näköistä ihmistä: amerikkalaisia mustia naisia, kauhtanoihin pukeutuneita afrikkalaisia, meksikolaisia, turbaanipäinen sikhi, tatuoituja rokkareita, läppäreitään kantavia bisnesmiehiä ja amerikkapaitoihin ja stetsoneihin sonnustautunut homopariskunta. Lyhyen rutiinitarkastuksen ja sormenjälkien ottamisen jälkeen virkailijat päästävät kaikki maahan.
Ensimmäinen vaikutelmani Amerikasta on kafkamaisen kolkko: mustia rautatiesiltoja, voimalinjoja, konttiterminaaleja, vesijättömaata. Näyttää siltä kuin kaikki olisi rakennettu mykkäfilmien aikoina. Sekin, mikä on uudempaa, on hyvää vauhtia ränsistymässä. Sitten näemme pilvenpiirtäjät. Yhtäkkiä olemme keskellä New Yorkia. Kadulla näyttää kulkevan monenrotuista ukkoa ja akkaa, lenkkeilijää, koiranulkoiluttajaa, liituraitaa ja juutalaista.
Pian käppäilemme jo kaupungilla. Kartan mukaan legendaarinen Chelsea-hotelli on aivan lähellä. Katselemme aulan seinillä olevia moderneja taideteoksia ja yritämme käsittää, että olemme nyt samassa hotellissa, jossa Sid Vicious puukotti tyttöystävänsä Nancyn.
Viereinen Greenwich Villagen kaupunginosa on kuuluisa boheemista ilmapiiristään. Bob Dylan aloitti uransa esiintymällä kulmakunnan kuppiloissa, samoin Jimi Hendrix muutamaa vuotta myöhemmin. Luulin, että kaikki tuo henki olisi jo aikaa sitten kadonnut, mutta Villagen kaduilla näkee yhä edelleenkin persoonallisen näköisiä tyyppejä. Eräässä kirjakaupassa pitkäpartainen miesmyyjä yllättyy, kun ostan tunnetun rockkriitikon ja sekopään Lester Bangsin kirjan. "Lester Bangs! Loistava valinta, sir."
Yhtäkkiä katu täyttyy NYPD:n sinivalkoisista poliisiautoista. Pillit ulahtelevat. Seuraavana päivänä näemme uutisista että Yankees-pesäpallojoukkueen syöttäjä Cory Lidle on lentänyt pienkoneella erään pilvenpiirtäjän seinään. Uutta terrori-iskua pelkäävä kaupunki on kauhuissaan. Onneksi kyseessä on ilmeisesti onnettomuus.
Yksi pakollisista kohteistamme on The Metropolitan Museum of Art. Rakennus on valtava. Päätämme katsoa vain kuuluisimmat taideteokset, koska muuten menee koko päivä. Tänne on haalittu uskomattomat määrät taidetta ihmiskunnan eri aikakausilta. Vain kivikautisten ihmisten luolamaalaukset puuttuvat, koska heidän luoliaan ei ole toistaiseksi voitu siirtää Amerikkaan.
Renessanssin ja barokin aikaiset taulut ovat mustia ja synkkiä, täynnä sotaa, uskonkiihkoa ja lihavia naisia. Yhtäkkiä edessämme ovat kirjoista tutut Cezannen, Seuratin, Monetin, Van Goghin ja Picasson työt. Jalat alkavat väsyä ja selkää särkee, mutta ei voi lähteä pois. Taulut ovat niin vaikuttavia, että tekee mieli itkeä. Kun lopulta palaamme ulos auringonvaloon, on kulunut viisi tuntia.
Kävelemme Keskuspuiston läpi ja käymme tsekkaamassa Dakota-talon, jonka ovelle John Lennon ammuttiin. Yoko Ono asuu vieläkin talossa. Ovella seisoo vahti, joten luovumme ajatuksesta mennä kahvipaketin kanssa soittamaan Onon ovikelloa. Puiston laitaan on talon kohdalle tehty Lennonin muistoksi Imagine-aukio, jossa turistit ottavat valokuvia. Ostamme hodarit ja istumme ihmettelemään Diana Ross -leikkipuistoa. Silloin paikalle ilmestyy kuin tyhjästä Raimo "Höyry" Häyrynen ja alkaa jutella. Hän kehottaa meitä vierailemaan vielä Guggenheimin museossa ja MOMAssa eli Modernin taiteen museossa.
Illalla haluamme bailata. Olga huomaa paikallislehdestä ilmoituksen C-kadulla sijaitsevasta Nublu-klubista. Ajamme sinne taksilla. Klubi on niin pieni ja valikoidulle jengille suunnattu, ettei ovessa edes lue mitään.
Maksamme viiden taalan liput ja menemme rähjäiseen huoneeseen, jossa sekalaisilla sohvilla lojuu parikymmentä ihmistä. Muutamat ihmiset tanssivat lattarijatsia, jotkut pariskunnat suutelevat intohimoisesti. Eräs pari käy vessassa vetämässä kokaiinia. Sillä aikaa, kun itse käväisen vessassa, pöytäämme on ilmestynyt joku tyyppi iskemään Olgaa. Hän sanoo nimekseen Antony ja ammatikseen elokuvantekijä ja pummi. Myöhemmin saamme tietää, että New Yorkissa kaikki ovat elokuvaohjaajia, näyttelijöitä tai tuottajia. Oikeasti he ovat tarjoilijoita. Pöytään tulee myös toinen tyyppi joka pysyy vaiti ja tarkkailee meitä.
Antony ehdottaa, että lähtisimme toiseen klubiin. Vaitelias mies tulee mukaan. Otamme taksin ja ajamme muutaman korttelin päähän. Uusi klubi on täynnä porukkaa. Tiskijukka soittaa hyviä rockbiisejä eri aikakausilta. Pilvi käryää.
Antony katoaa jonnekin, mutta vaitelias mies alkaa puhua. Hän on 40-vuotias galleristi nimeltään Milos, hän välittää USA:han etiopialaista heimotaidetta. Käy ilmi, että hän asuu korttelin päässä hotellistamme. Pistäymme yömyssyllä hänen asunnossaan, joka on täynnä etiopialaisia puujumalia.
Seuraavana päivänä Milos vie meidät taksillla Brooklynin Greenpointiin. Ajamme mustapukuisia, kartiokarvalakkisia juutalaismiehiä vilisevän alueen läpi. Lahkon naiset ovat muuten normaalisti pukeutuneita, mutta käyttävät peruukkia, koska eivät saa paljastaa hiuksiaan.
Kävelemme takaisin Manhattanille Brooklynin siltaa pitkin. Lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä tulee vastaan. Pilvenpiirtäjät hohtavat mahtavina ilta-auringon valossa, joku proomu kyntää East Riverillä. Vapaudenpatsas näkyy kaukana omalla saarellaan.
Milos tarjoaa meille monen ruokalajin aterian vietnamilaisessa ravintolassa Chinatownissa. Hän maksaa kaiken. Hän on maksanut myös taksit, ja meitä alkaa vähän vaivata hänen anteliaisuutensa. Ehkä hän pitää meitä köyhinä, koska kerroimme asuvamme halvassa hotellissa.
Milos omistaa kalastusaluksen ja aikoo rakentaa siitä huvijahdin tai asuntolaivan.
Kysyn, mitä alueita täällä New Yorkissa täytyy varoa. Ei mitään, Milos vastaa, täällä voi mennä mihin tahansa, vaikka Harlemiin. Viime vuosina on kaupungin turvallisuutta pyritty parantamaan ja pummit on siivottu pois kaduilta.
King Kong -leffasta tutun Empire State Buildingin huipulta saamme hyvän yleiskuvan koko kaupungista. Keskuspuisto, Chrysler Building ja muut pilvenpiirtäjät, Hudson-joki, Jerseyn puoli, East River ja Brooklynin sillat... ja Miloksen laiva! Se näkyy tänne selvästi. Alamme ihmetellä miten hän on saanut parkkeerata paattinsa keskelle New Yorkia.
Manhattanin Lower East Sidesta löydämme useita hauskoja rokkikuppiloita, joissa soittaa paikallisia bändejä. Kuljemme kaduilla kaikkina vuorokaudenaikoina, eikä kukaan tule uhkailemaan. Joka puolella kuulee levyltä hienoa rockmusaa. Ihmiset ovat ystävällisiä, humalaisia ja räyhääjiä ei ole edes metrossa. Eri rodut tuntuvat elävän sovussa keskenään. Times Squarella Broadwayn teattereiden liepeillä heiluu monenlaista itsensätehostajaa, maailmanparantajaa, maailmanlopun profeettaa ja pyrkyriä. Vähän väliä näkee jonkin filmiryhmän tekemässä elokuvaa. Limusiinit viilettävät kaduilla.
Maanantai-iltana kuljemme legendaarisen CBGB-klubin ohi. Monet New Yorkin punkbändeistä aloittivat uransa sieltä. Paikasta ehti tulla jo nähtävyys, kunnes talon omistajat nostivat vuokria, eikä klubi kaupungin pormestarin vetoomuksista huolimatta voinut enää jatkaa. Nyt viimeisenä iltana siellä esiintyy yksi sen suurista tähdistä, Patti Smith. Ulkona on monen sadan ihmisen jono, emmekä pääse sisään.
Onneksi meillä on liput Beckin konserttiin Madison Square Gardenin teatterissa. On hauska olla amerikkalaisen rockyleisön keskellä. Kukaan ei ole kännissä, mutta pilveä poltetaan avoimesti. Monet tanssivat, kaikki laulavat mukana kertosäkeissä.
Konsertin jälkeen kuljemme erään kirkon ohi. Sen aitaan on kiinnitetty satoja vihreitä nauhoja, joista jokainen kuvaa Irakissa kuollutta amerikkalaissotilasta. George W. Bush ei ole suosittu New Yorkissa.