Politiikan syksy painaa päälle, ja suuria asioita ilkeästä lamasta kireään työmarkkinasyksyyn vyöryy niskaan. Lätkäistään kaiken muun päälle vielä yksi iso asia: ministeri Christoffer Taxellin johtaman perustuslain tarkistamiskomitean on määrä saada esityksensä valmiiksi syyskuun loppuun mennessä. Siitä alkaa esityksen poliittinen myllytys.
Perustuslaki on tylsä, mutta tärkeä asiakirja. Sen pienikin rukkaus on perinteisesti nostanut suuria poliittisia intohimoja. Niin käy varmasti nytkin. Suurimmat jännitteet liittyvät tasavallan presidentin valtaoikeuksiin ja etenkin ulkopolitiikan johtamiseen.
Presidentin yhä vahva asema Suomessa alkaa olla omituinen jäänne. Kun ei saatu kuningasta, tehtiin vahva presidentti. Sen saattoi ymmärtää sisällissodan ja sotien jälkeisissä oloissa, mutta tästä maailmasta se ei enää ole. Valtaan liittyy valvottu vastuu. Kärjistetysti voi sanoa, että iso osa presidentin vallankäytöstä on parlamentaarisen valvonnan ulkopuolella.
Johdantona tulevaan kahlasin läpi viime vuonna valmistuneen Perustuslaki 2008 -työryhmän muistion. Se on itse asiassa hyvin radikaali pumaska. Sen täytäntöönpano mullistaisi valtioelinten valtasuhteita ja leikkaisi siivet presidentin ulkopoliittiselta vallankäytöltä valtioneuvoston ja eduskunnan hyväksi. Muistiolle antaa painoarvoa se, että puolueet olivat hyvin edustettuina työryhmässä, jota johti oikeusministeri Tuija Brax.
Mauno Koivisto sai aikoinaan tarpeekseen presidentti Urho Kekkosen tyylistä. Koivisto panikin liikkeelle junan, joka on matkallaan vahvistanut parlamentarismia. Siitä huolimatta presidentillä on Suomessa yhä reippaasti valtaa. Presidentinvaihdos 2012 on hyvä saranakohta jatkaa vallan karsintaa.
Presidentin vallan määrässä ei ole kysymys siitä, että viran haltija käyttäisi valtaansa väärin. Ongelma on se, että presidentti toimii paljon tilanteissa, joista hän ei ole suoranaisessa vastuussa kenellekään. Toisin kuin ministereillä, niin sanottu parlamentaarinen vastuukate ei ulotu läheskään kaikkiin presidentin töihin.
Vuodesta 2000 lähtien presidentti on johtanut ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Braxin työryhmän muistiossa muistutetaan tällä uudistuksella pyrityn siihen, että parlamentaarinen vastuukate ulottuisi kaikkeen ulkopoliittiseen päätöksentekoon ja toimintaan. Näin ei ole käynyt.
Työryhmä arvioi, että presidentti tekee enemmän ulkopoliittisia päätöksiä pääasiassa muuten kuin yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Tämä ei johdu presidentin henkilöstä, vaan ulkopolitiikan luonteesta. Jos ulkopolitiikan johto siirtyisi valtioneuvostolle, eduskunnan mahdollisuudet vaikuttaa päätöksiin ennakolta eivät kyllä juuri kasvaisi, mutta sen olisi ainakin helpompi valvoa niitä edes jälkikäteen.
Ulkopolitiikan luonnekin on muuttunut. Se on lisääntyvästi EU-politiikkaa, joka vaikuttaa yhä enemmän myös Suomen suhteisiin EU:n ulkopuolella oleviin maihin. Jo nyt EU-asiat kuuluvat valtaosin valtioneuvostolle ja etenkin pääministerille. Tämä suuntaus vain vahvistuu, kun Lissabonin sopimus tulee joskus voimaan. Sen jälkeen presidentin osallistumista EU:n huippukokouksiin on yhä vaikeampi perustella.
Ulkopolitiikan johtamisesta työryhmä löi pöytään kolme rajua vaihtoehtoa. 1) Ulkopolitiikkaa johtaisi valtioneuvosto yhteistoiminnassa presidentin kanssa, 2) ulkopolitiikan johtamistoimivalta keskitettäisiin kokonaan valtioneuvostolle, joka voisi valtuuttaa presidentin edustamaan Suomea kansainvälisesti ja 3) puhtaasti edustuksellinen presidentti.
Braxin työryhmä otti räväkästi kantaa moneen muuhunkin keskeiseen valtaoikeuskysymykseen. Se esitti presidentin virkanimitysvallan karsintaa siten, että ministeriöiden kansliapäälliköiden nimittäminen siirtyisi valtioneuvostolle. Merkittävä oli myös esitys, ettei presidentti enää antaisi hallituksen esityksiä eduskunnalle eikä vahvistaisi lakeja. Nämä valtaoikeudet ovat olleet jo pitkään seremoniaalisia muodollisuuksia, jotka istuvat huonosti puhtaaseen parlamentarismiin.
Radikaalit ajatukset taitavat kuitenkin törmätä Taxellin komiteassa politiikan todellisuuteen. Braxin työryhmän yksimielisestä muistiosta ei seuraa, että samojen puolueiden toiset edustajat olisivat komiteassa vielä samaa mieltä saati valmiita menemään näin pitkälle. Etenkin SDP on jo liputtanut presidentin nykyisten valtaoikeuksien puolesta. Kokoomus ajaa selkeimmin niiden karsintaa kun taas keskusta ei ole sanonut oikein juuta eikä jaata.
Puoluepeli nivoutuu tietysti seuraavan presidentin valintaan ja myös Nato-kysymykseen. Sauli Niinistö näkisi jostakin syystä mieluusti, että tulevallakin presidentillä olisi valtaa. Samaa mieltä on Tarja Halonen: hän on tainnut nähdä sisältä päin, että seuraajalla olisi tylsää, jos valta tästä vielä vähenisi.