lslannin talouden ja politiikan kriisi syvenee ja näkymä EU-jäsenyydestä on liukumassa kauas käsistä. Pohjoismainen solidaarisuus voi tulla koetukselle maan kurimuksen takia.
Islannissa nähdään pian pohjoismaiden historian varmaan erikoisin kansanäänestys. Siinä kysytään, onko maan maksettava Hollannille ja Britannialle lähes neljä miljardia euroa. Sen verran nuo maat käyttivät rahaa turvatakseen tallettajien saatavat islantilaisen Icesave-pankin kaatuessa.
Jos maksu pannaan toimeen, se on laskennallisesti yli 40 000 euroa jokaista islantilaista taloutta kohden. Ei ihme, että kansa katsoo tehtyä sopimusta hyvin karsaasti.
Parlamentin korvaussopimus kuitenkin ehti läpäistä, tiukan äänestyksen jälkeen. Kansanedustajien enemmistö ymmärsi, mitä muutakin on pelissä: maan jäsenyys Euroopan unionissa, euroon siirtyminen, tulevaisuuden lainaneuvottelut, ylipäätään näkymä pääsemisestä taas kuivalle maalle. Hinta siitä olisi kova ja ehdot monen mielestä epäreiluja, mutta muitakaan vaihtoehtoja ei näkynyt.
Silti presidentti Olafur Ragnar Grimsson päätti jättää lain allekirjoittamatta ja sysäsi sen kohtalon kansanäänestykseen. On jokseenkin varmaa, että siellä voittavat hylkäävät äänet.
Mitä sen jälkeen tapahtuu? Kukaan ei tiedä. Nyt saatiin talouden ja politiikan kriisien seuraksi vielä perustuslaillinen kriisi. Presidentti näyttää usuttavan kansaa törmäyskurssille parlamentin enemmistöä ja hallitusta vastaan. Se on vakavaa.
Moraalisesti islantilaisten enemmistön tunteet ja Grimssonin toimet ovat ymmärrettäviä. Moni islantilainen kokee itsekin olevansa tässä kaikessa uhrin asemassa - ensin maan pankkiirien kyhäämän korttitalon kaatumisen jälkeen, sitten eurooppalaisten naapuriensa hylkäämänä. Britit ja hollantilaiset tuntuvat syöttäneen maahan väkipakolla korvaussopimuksen, joka imee Islannin viimeisetkin mehut.
Mutta perusteltu on myös näkökulma, että islantilaispankkien kohelluksesta lasku kuuluu Islantiin. Kun valtionta-kaukset eivät romahduksen alettua alkuunkaan riittäneet, Britannia ja Hollanti hoitivat korvaukset omissa maissaan asiakkaille ja vaativat Islannilta takaisinmaksua. Juridisesti ne näyttävät olevan vaatimuksessaan vahvoilla.
Halutessaan Britannia ja Hollanti voivat estää Islannin EU-jäsenyyden. Uhattuna on nyt myös Islannin luottokelpoisuus, kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n apupaketti ja muukin lainoitus.
Käsillä on hyvin monimutkainen kriisi, johon tosin olisi yksi helppo ratkaisu: se, että Britannia ja Hollanti unohtaisivat vaateensa tai ainakin erittäin olennaisesti lieventäisivät sitä. Niille maille neljä miljardia euroa on pieni raha, Islannille jättisumma.
Mutta tätä käännettä tuskin nähdään. Islanti seilaa nyt tuntemattomille vesille ja entistä syvemmällä. Pahimmillaan näkyvillä on yhdistelmä syvää demokraattisten instituutioiden kriisiä, kansan kahtiajakoa, EU-näkymien katoamista ja talouden ahdingon syvenemistä. Parhaimmillaan maa jotenkin löytää reitin sumun keskeltä eteenpäin.
Jos pohjoismaista solidaarisuutta ikinä mihinkään tarvitaan, se hetki on nyt. Sitten sotavuosien ei mikään pohjoismaa ole ollut tällaisessa kriisissä. Jo nyt moni islantilainen kokee olevansa naapuriensa hylkäämä.
Se saattaa tietää lisää pohjoismaista lainoitusta Islannille edullisin ehdoin romahduksen estämiseksi. Mutta aivan ensiksi muut pohjoismaat voisivat vihjata briteille ja hollantilaisille, ettei Islannin ajaminen polvilleen ole kenenkään etu.