Lyö ja puhalla: Jouni Kestin lyömäsoitinkonsertto Nukussa Oulussa 22.4.
Jouni Kestin sävellysten nimet ovat tunnetusti leikillisiä tyyliin Benz in heaven. Kestin uusi teos, lyömäsoitinkonsertto Franz Liston lanseerattiin Nukulla Lyö ja puhalla -konsertissa.
Kokonaisuutena konsertissa lyötiin enemmän kuin puhallettiin, mutta lyömisen laatu oli kyllä lempeämpää kuin nyrkkeilijä Sonny Listonilla.
"Liston" oli yhdistelmä läpisävellettyä ja improvisoitua musiikkia. Yhdeksänhenkisestä esittäjäkokoonpanosta klassiselta puolelta tulivat lyömäsoittajat Nathan Archer, Francesca Hrast, Jani Niinimäki ja Tuomo Oravakangas sekä pasunisti Erkki Hirsimäki.
Säveltäjä Kesti rumpusetteineen, syntetisaattoria soittanut Joni Kesti sekä trumpetisti Samu Forsblom edustivat improvisoivaa sektoria. Kontrabasisti Harri Sarkkinen sukkuloi monipuolisena muusikkona luontevasti kummassakin leirissä.
Kestille tällainen maailmojen sekoittaminen on tuttua puuhaa. Franz Listonissa ei kylläkään ylletty kovin orgaaniseen fuusioon, vaan tasot toimivat pääosin erillisinä ja ominaispiirteensä säilyttäen.
Alkuosan teema-aines oli mielenkiintoista. Kun improvisaatio otti vallan osalla, mutta toisilla oli samaan aikaan paljon nuoteista soitettavaa, mentiin kaoottiseen suuntaan. Musiikki alkoi rönsyillä ja punainen lanka katosi.
Paikalleen musiikki ei kuitenkaan jäänyt polkemaan, sillä jatkuva muutos oli pelin henki. Orkesterin sisälle syntyi jazzcombo, joka veivasi jykevää svengiä. Siitä hivuttauduttiin jonkinlaiseen postmoderniin maatiaisdiskoon.
Kokoonpanon sointi oli parhaimmillaan kiehtovaa. Viidet lyömäsoittimet loivat jäntevän peruskudoksen, jota pasuuna ja trumpetti teemoittivat. Puhaltajilla oli apuna elektronivempaimia, joilla ääniä tuplattiin ja kaiutettiin. Joni Kesti kunnostautui erikoisefektien ja jazzimprovisaation tekijänä.
Harri Sarkkisen bassoimprovisaatio teoksen puolimaissa oli konsertin lyyrisin tuokio. Sen säestykseksi riitti Forsblomin puhina trumpetin läpi, mikä toi mieleen valtameren rantamainingit.
Hieman myöhemmin Kesti yllätti rumpusoololla, joka oli kuin irrallinen vetäisy jazzbändin setistä - tunnusomaista Kestiä kylläkin. Soolo toimi kuitenkin selkeänä rajapyykkinä, josta käännyttiin takaisin kirjoitettuihin teemoihin.
Franz Liston ei ollut sutjakan sujuvaa varman päälle tehtyä musiikkia, vaan luonnosmaisen karheaa ja jännittävää. Voi hyvin kuvitella, että toisena iltana teos saa hyvin erilaisen toteutuksen.
Muusikoilta se vaatii tavallista parempaa venymiskykyä ja yleisöltä valveutunutta avaramielisyyttä.