Kolmen lyhyen monologin kokonaisuus on Oulun ylioppilasteatterissa pakattu otsikolla Seinät kertovat. Osuvampi olisi ollut Isät kuolevat, lapset kertovat. Tai Isää ei voi unohtaa - tämän niminen on tänä syksynä ilmestyvä Tuija Tiihosen toimittama tytärten muistelmakirja.
Jo eläessään ja viimeistään kuolemassaan lapsensa hyljänneet isät yhdistävät kahden ylioppilasteatterin omasta piiristä tulevan kirjoittajan Merja Vähäkuopuksen ja Sini Kalajoen tekstejä. Nämä isät vaikuttavat lastensa elämään vahvasti vielä tuonpuoleisesta.
Vähäkuopus kirjoittaa tarkkaa kieltä ja tiivistä elämäntarinaa. Kalajoki on draamallisempi ja jättää suurempia aukkoja, reilusti enemmän liikkumatilaa ohjaajakaksikolle.
Muistelmat ovat joskus täynnä mustelmia. Merja Vähäkuopuksen kirjoittaman Isänpäivä-monologin päähenkilö Saara Latvala käy dialogia isän vanhan nahkatakin kanssa. Etäiseksi jääneen isän pusakka saa päälleen syytökset ja kaipauksen.
Pia-Inka Pohjolan tulkitsema aikuisikäinen tytär etsii yhä aina vanhalta tai uudelta viinalta haisseen isänsä motiiveja, fantisoi isän paluusta ja tunnustaa takille isän ikävänsä.
Monologi on tiivistetty isänpäivän kahvikupposen äärelle. Teksti on puhetta näkymättömälle. Pia Inka-Pohjola heilahtelee eri tunnetiloissa hillitysti. Vaikka isä ja isän väkivaltaiseen kuolemaan johtaneet tapahtumat ovat jääneet kysymysmerkeiksi, kymmenen vuoden välimatka on johtanut tiettyyn seestymiseen.
Traagista Saara Latvalan kohtalossa on ilmeinen yksinäisyys. Se ei kuitenkaan huuda tarpeeksi kovaa Vähäkuopuksen puheliaan tekstin alta.
Jos näyttelijän kontakti tuolin selkämykselle laitettuun takkiin ei olisi niin luonnottomuuteen asti intensiivinen, saattaisi katsojankin katse kääntyä enemmän kohti tätä sisäänpäin kääntynyttä, isähahmoa etsivää tytärtä, joka jo haiskahtaa vanhalta piialta.
Ristiriitaisempi ja arvoituksellisempi tapaus on Sini Kalajoen kirjoittama Maailman mies, jossa yksin asuva nuori mies vakuuttaa itsenäisyyttään. Matias Rumpukainen katsoo paljon televisiota ja tykkää amerikkalaisesta viihteestä. Sieltä lähtevät myös hänen rooli- ja toimintamallinsa.
Suunnilleen varttitunnin mittaiset monologit ovat mukavan kokoisia haasteita ylioppilasteatterin nuorille näyttelijöille. Matti-Pekka Heikura saa irrotella ja räväyttääkin Rumpukaisen roolissa.
Naispuolinen henkilö yleisössä meinasi tikahtua Heikuran mustat sukkahousut ja stringit nähdessään.
Siinä missä Vähäkuopuksen Saara Latvala purkaa sisintään, Kalajoen Matias Rumpukainen koristelee hämäävästi pintaansa.
Kalajoen teksti on kuin johdanto johonkin. Ne vähäiset lauseet, joiden pohjalta ohjaajat ja näyttelijä joutuvat Rumpukaisen rakentamaan, jättävät useita tulkintamahdollisuuksia. Ilmaa on niin paljon, että katsoja jää selityksiä paitsi.
Jos äiti on pojan mielestä likainen ja inhottava hutsu, seuraako siitä, että pojasta tulee isän antamaa linkkuveistä heiluttava transvestiitti?
Uskonnollisella likakaivolla pestään pyykkejä kolmannessa monologissa. Isän ja taivaanisän hylkimä psykoottinen ihmispolo lyö Albert Koivistoa samasta porraskäytävästä seitsemän kertaa saksilla rintaan.
Chicago-musikaalissa aviopuolisonsa murhannut nainen laulaa, että mies kaatui veitseen. Se kaatui siihen kymmenen kertaa.
Isä meidän... on sairaskertomuksen omainen tarina. Se voisi näillä leveysasteilla olla tapaus psykiatrian klinikan potilasrekisteristä. Louna-Tuuli Luukan esittämän Raakel Korhosen mielestä Herra on niin pirun vaikeaselkoinen.
Merja Vähäkuopuksen kirjoittama Raakel Korhonen on uskovaisen perheen aivopesty ja alistettu tytär. Hänen elämänsä peruskysymys on, miksei hän kelpaa, eikö hän ole tarpeeksi kiltti.
Verinen nuori murhaaja voisi olla antiikin tai Shakespearen tragediasta. Mutta murhan kohde on nykyaikaisen sattumanvarainen. Louna-Tuuli Luukka ei onneksi paisuttele tytön hulluudella. Näin äärimmäisen ihmisen kuvauksessa uskottavampaa kuin riehuminen on ilmeettömyys ja passiivisuus. Ne täyttyneet hetket, jolloin mitään ei tapahdu.